Nimi on Nelson. Ajattelin ensi ylevästi vähän Mandelaa, mutta siivottuani torttuja vuoteeltani olen alkanut kallistua siihen Simpsonien pikkunilkkiin : Njää-hää!
Nelsonin ei kuuluisi olla täällä, mutta koska pienet merkit (lirut tyynyllä) todistavat toisin, kerrottakoon sintin tarina:
Koira-asiasta oli meillä keskusteltu pitkään ja hartaasti. Onko aikaa? Onko tilaa? Onko rahaa? Jaksaako nousta joka jumalan aamu pissilenkille? Onko hoitaja ? Onko varahoitaja? Osataanko? Tajutaanko, että se on parhaassa tapauksessa reilu kymmenen vuoden sitoumus?
Aloitettiin kolumbiaanon kanssa tosi hienosti: pyydettiin Elvis-koira opiskelulainaan, annettiin ajatuksen hautua, mietittiin vielä vähän, ja ajateltiin asiaa järkevästi. Päätettiin sitten fiksuina ihmisinä, että täältä saisi hyvän kodin jokin hyljätty, aikuisikään ehtinyt, pieni kiltti koira.
Naapuriin muutti adoptiokoirakoti, jonka ikkunoissa aloin säännölliseen roikkua stalkkaamassa ihania uhmaikäisiä tanskandoggityyppisiä veijareita. Kolumbiaano yritti pitää järjen aisoissa ja puhui jyrsityistä sohvanpieluksista, tottelevaisuuskoulutuksesta ja 10 km lenkeistä.
Viikoittain koira-aihe kuitenkin nousi pintaan keskusteluissa. Vihasimme yhdessä pentutehtailijoita, niitä kammottavia ihmisiä, jotka hankkivat ROTUkoiria näiltä doktor Medeleiltä, vain merkin vuoksi. Väittelimme paljon koiraroduista.
Kuten tänään:
Minä: “Chihuahualla on aika kauniit silmät”
Sebastian: “Mitä?! Hyi olkoon!”
Minä: “Älä tolleen puhu elävästä eläimestä, kuule semmonen musta lyhytkarvainen ei ole olenkaan kamala!”
Sebastian: “Hyi yrjö, ei ikinä mitään kopassa kannettavaa Paris Hilton-rottaa!”
(taustakuoro: “Hyyyyi!” “Rottaaaa!”)
Minä: “Kuule, oletko ikinä edes nähnyt chihuahuaa livenä?”
Sebastian: “Ai olenko? Maanantaina viimeksi kävin eläinkaupassa katsomassa, ja siellä oli yksi niin ruma, että olkoon! Voin todistaa kuule! “
Sitten ajettiin renkaat vinkuen +Kotaan, fiiniin eläinpuotiin, jossa lipevä geelitukka esitteli lasikopissa pyörivää Chihuahua Importadoa: harmaankukertava lepakonnäköinen (myönnetään) otus, jollaisia “varastossa” oli kuulema lisää.
“Näetkö, Lomas Verdesin markkinoillakin on koiria, jotka tarvitsevat enemmän kodin kuin tämä tuontirotta”, kuiskasi Sebastian kesken myyntipuheen.
Sattumalta sitten taustakuoron, aka. pikkuveljen, piti silloin päästä juuri sinne Verdesin mercadolle hakemaan Wii-konsolin osaa. Perillä minä pääsin vain autosta ulos, kun näin Nelsonin. Se istui kylmässä häkissä jonkin puudelinköntyksen tallottavana, ja mun päässä meni puhuri, joka vei kaikki järkevät ajatukset mennessään. Vieressä eräs parempi perhe hieroi kauppaa lelunnäköisestä yksilöstä, jonka väritys sopi tyttären hiuksiin. Enhän minä voinut silloin enää laskea selvästi alle luovutusikäistä pikkuista sylistäni takaisin herpeshuulisen eukon myyntivaltiksi. Otin koiran, kopan ja kaulapannan, istuin autoon ja ajoimme, taas, renkat ulvoen adoptiokeskuksen eläinläärkärin luo.
Eläinlääkäri antoi tuomion: terve, mutta alle kuukauden ikäinen sintti. Tarvitsee maidonkorviketta, hyvää hoitoa, paljon rakkautta, unta ja turvaa seuraavien viikkojen aikana, jotta selviää. Voi olla että ei.
Kello on tätä kirjoitettaessa kuusi aamulla, ja sinappitehdas tuhisee kyljessä. Voi Nelson!








