Tänään heilahti nk. tacomittari yli kriittisen rajan.
Toisin sanoen meksikaanonsietokykyni romahti hetkellisesti.
Vielä paremmin sanoen olin 3,5 tunnin yöunien (joissa seikkalivat bolivialaiset Toyota Hiace-microbussit) jälkeen vain erittäin huonolla tuulella ja päätin syyttää siitä kaikkia tielleni sattuvia meksikolaisia. Tätä tapahtuu aina välillä – eikä se ole niin vakavaa. Ulkomaillahan on tosi helppoa, kun voi näinä epäonnen päivinä kaataa kaiken mierdan Paikallisten Urpojen, eikä oman itsensä syyksi.
Tässä pari päivän kohokohtaa:
Ensimmäinen urpo rinkutti alasummeria kolmesti kun olin suihkussa. Ja sitten vielä neljännen kerran. Juoksin lopulta vettä valuen, tukka hoitoaineessa ovipuhelimeen. Siellä kiekui pinkeä-ääninen jehovantodistaja kaverinsa kanssa:
“Hyvää huomenta, olemme täällä kertomass….”
“EIIII …. ei kiinnosta nyt eikä koskaan!! Ei etenkään, koska häiriköit tähän aikaan aamusta! Laitapa vaikka siihen raamattusi laitaan, että ei tarvitse minun ovikelloani tulla enää koskaan tulla rimputtelemaan!!”
Seuraavat heivarit sain leipomossa. Olin nimittäin päättänyt ostaa oliivi-ciabattaa, kunnon kahvilakahvin ja ihanan tiramisuleivoksen ihan vain kiusallani. Ei ainakaan mitään täkäläistä, vaan kunnon ylihintaista Eurooppa-kamaa. Kassatyttö vaan laittoi minileivokseni ämpärin kokoiseen muoviseen boksiin, jossa se muhjoutui rikki ennen kuin sain maksetuksi. Pyysin uutta palaa ja pienempää laatikkoa (joita oli pinossa tiskillä), johon sai vastauksen:
“Ne pienet laatikot ovat macaron-leivoksille. Ne on laskettu, enkä siis voi antaa yhtä ilmaiseksi.”
“Ai, no voisitko vaikka ottaa minulta pari pesoa extraa siitä hyvästä, että laitat tuon minun kakkusen silti sellaiseen. En saa sitä muuten ehjänä kotiin”
“Ei käy. Ne on laskettu.”
Siis mitä vit….tjaa?! Luovutin:
“No, sitten otan niitä kirottuja macaron-leivoksia!”
Macaron = paljon melua tyhjästä. Oikealla maracuyan makuinen ja vasemmalla punaiset marjat. Maku on tomusokeritöhnän ja hillon sekoitus. Syön mieluummin irtsareita, vaikka ne eivät ole yhtä cool.
Sitten tielleni tuli paikallinen teleoperaattori, jossa asioin paremman puoliskoni pikkuveljen puolesta. Pikkuveli näet ryöstettiin viikonloppuna, ja minua pyydettiin tänään käymään pikaisesti uudelleenaktivoimassa suljetttu SIM-kortti.
Pikaisesti, my ass!
Asiakaspalvelija-kundi – jonka letti oli muuten suolattu kypäräksi vähintään litralla kuplageeliä – ei suostunut avaamaan liittymää, sillä en ollut tuonut fyysisesti nähtäväksi pikkuveljen uutta kännykkää. SIM-korttia ei siis lukittu tiettyyn puhelimeen, mutta telefirma vaatii nähdä, että jokaista sim-korttia varten on oma puhelimensa. Puhelin oli valitettavasti pikkuveljellä sen varaprepaid-liittymän kanssa koulussa, enkä saanut sitä teleportattua paikalle. Puhelimen IMEI-koodi, malli tai kuva ei tietenkään kelvannut. Eikä niitä edes tarvittu. Se olisi pitänyt vain nähdä…
Iltapäivällä kävimme Herra Nelsonin kanssa lähipuistossa pissillä.
Ei olisi pitänyt.
Puiston oli nimittäin valloittanut Tätijengi, eli lauma kurpahtaneita kotirouvia chihuahua-koirineen, jotka on kaikki puettu erilaisiin röyhelömekkoihin tai muihin typeriin ja tarpeettomiin koiranvaatteisiin. Tädit olivat parkanneet ahterinsa ja koiransa suihkulähteelle, kaivaneet jokainen laukuistaan puolen kilon säkit koirannameja, joita sitten heitteltiin maahan jo valmiiksi ylipainoisille pikku pulusille. Minä sain pahaa silmää, koska nameilla perso katurakkini juoksi myös jaolle.
“Tu perro que raza es? Es que estos premios están especialmente diseñados para los Chihuahuenses!”, rääkyi yksikin röökikeuhko. (Minkä rotuinen koirasi on? Kun nämä keksit ovat vain chihuahua-rotuisille!)
Voitteko kuvitella, yhdellä eukolla oli koirille tarkoitetut sateenvarjorattaat. Niillä se sitten työnteli herranterttunsa puistoon ja takaisin.
Todistusaineistoa koiranrattaista! Por favor, tulkaa hakemaan minut piipaa-autolla hoitoon, jos joku kaunis päivä olen työntelemästä Nelsonia tälläisissä pitkin Espaa! Huomatkaa tädin iloinen "naama norsun *itulla"-ilme. Mulla oli tänään varmaan samanlainen.
