Kodin turva

Nimi on Nelson. Ajattelin ensi ylevästi vähän Mandelaa, mutta siivottuani torttuja vuoteeltani olen alkanut kallistua siihen Simpsonien pikkunilkkiin : Njää-hää!

Nelsonin ei kuuluisi olla täällä, mutta koska pienet merkit (lirut tyynyllä) todistavat toisin, kerrottakoon sintin tarina:

Koira-asiasta oli meillä keskusteltu pitkään ja hartaasti. Onko aikaa? Onko tilaa? Onko rahaa? Jaksaako nousta joka jumalan aamu pissilenkille? Onko hoitaja ? Onko varahoitaja? Osataanko? Tajutaanko, että se on parhaassa tapauksessa reilu kymmenen vuoden sitoumus?

Aloitettiin kolumbiaanon kanssa tosi hienosti: pyydettiin Elvis-koira opiskelulainaan, annettiin ajatuksen hautua, mietittiin vielä vähän, ja ajateltiin asiaa järkevästi. Päätettiin sitten fiksuina ihmisinä, että täältä saisi hyvän kodin jokin hyljätty, aikuisikään ehtinyt, pieni kiltti koira.

Naapuriin muutti adoptiokoirakoti, jonka ikkunoissa aloin säännölliseen roikkua stalkkaamassa ihania uhmaikäisiä tanskandoggityyppisiä veijareita. Kolumbiaano yritti pitää järjen aisoissa ja puhui jyrsityistä sohvanpieluksista, tottelevaisuuskoulutuksesta ja 10 km lenkeistä.

Viikoittain koira-aihe kuitenkin nousi pintaan keskusteluissa. Vihasimme yhdessä pentutehtailijoita, niitä kammottavia ihmisiä, jotka hankkivat ROTUkoiria näiltä doktor Medeleiltä, vain merkin vuoksi. Väittelimme paljon koiraroduista.

Kuten tänään:

Minä: “Chihuahualla on aika kauniit silmät”

Sebastian: “Mitä?! Hyi olkoon!”

Minä: “Älä tolleen puhu elävästä eläimestä, kuule semmonen musta lyhytkarvainen ei ole olenkaan kamala!”

Sebastian: “Hyi yrjö, ei ikinä mitään kopassa kannettavaa Paris Hilton-rottaa!”

(taustakuoro: “Hyyyyi!” “Rottaaaa!”)

Minä: “Kuule, oletko ikinä edes nähnyt chihuahuaa livenä?”

Sebastian: “Ai olenko? Maanantaina viimeksi kävin eläinkaupassa katsomassa, ja siellä oli yksi niin ruma, että olkoon! Voin todistaa kuule! “

Sitten ajettiin renkaat vinkuen +Kotaan, fiiniin eläinpuotiin, jossa lipevä geelitukka esitteli lasikopissa pyörivää Chihuahua Importadoa: harmaankukertava lepakonnäköinen (myönnetään) otus,  jollaisia “varastossa” oli kuulema lisää.

“Näetkö, Lomas Verdesin markkinoillakin on koiria, jotka tarvitsevat enemmän kodin kuin tämä tuontirotta”, kuiskasi Sebastian kesken myyntipuheen.

Sattumalta sitten taustakuoron, aka. pikkuveljen, piti silloin päästä juuri sinne Verdesin mercadolle hakemaan Wii-konsolin osaa. Perillä minä pääsin vain autosta ulos, kun näin Nelsonin. Se istui kylmässä häkissä jonkin puudelinköntyksen tallottavana, ja mun päässä meni puhuri, joka vei kaikki järkevät ajatukset mennessään. Vieressä eräs parempi perhe hieroi kauppaa lelunnäköisestä yksilöstä, jonka väritys sopi tyttären hiuksiin. Enhän minä voinut silloin enää laskea selvästi alle luovutusikäistä pikkuista sylistäni takaisin herpeshuulisen eukon myyntivaltiksi. Otin koiran, kopan ja kaulapannan, istuin autoon ja ajoimme, taas, renkat ulvoen adoptiokeskuksen eläinläärkärin luo.

Eläinlääkäri antoi tuomion: terve, mutta alle kuukauden ikäinen sintti. Tarvitsee maidonkorviketta, hyvää hoitoa, paljon rakkautta, unta ja turvaa seuraavien viikkojen aikana, jotta selviää. Voi olla että ei.

Kello on tätä kirjoitettaessa kuusi aamulla, ja sinappitehdas tuhisee kyljessä. Voi Nelson!

Mutantti

Täällä ulukomaella tulee välistä pohdittua omaa kansallisidentiteettiään ja suomalaisuutta. Joillain foorumeilla, esimerkiksi täällä blogissa ja ravintola Teatterin terassilla, huomaan antavani hieman negatiivista palautetta kotimaasta ja suomalaisuudesta.

Suomessahan nimittäin on:

..kylmää, pimeetä ja räntäpaskaa ainakin viisi kuukautta, kallista ruokaa ja ylihinnoteltu joukkoliikenne,  huomiota kerjäävien säälittävien ylisuorittajien ihannointia,  sitku-elämää ja syntymävanhoja kolmekymppisiä, väkivaltaisia junttieinareita nakkikiskajonossa, insinöörejä, jotka eivät osaa myydä tuotteitaan. Kärpäsenpaskaa suurkaupungiksi kuvittelevia yli-ikäisiä mainosgraafikkoja, jotka ostavat retro-Jopoja ja Berliininmatkoja ollakseen sosiaalisesti hyväksyttyjä. Mika Häkkinen, joka on juntti ja Kimi, joka on vielä juntimpi. Kaikki ne naiset, jotka leikkaavat lyhyen tukan täytettyään 30, pirtsakan perhepäivähoitajatukan täytettyään 35  ja jotka sitten hankkivat punaista kestosävytettä marketista loppuajaksi. Ja siellä Teatterin terdelläkin on muuten vaan nokkavia kanta-asiakkaita lahkeista liian lyhyet farkut jalkassa.

Aika paksua, eikö totta?

Sillä minähän:

…olen ihan samasta kärpäsenpaskasta kotoisin. Lähdin paskaläjän ilmaiset koulut käyneenä, stipendit taskussa aikanani suorittamaan kansainvälistä kokemusta curriculumiin. Koin ahdistusta ja kaikki-mulle-nyt-heti -paniikkia alta kaksvitosena, työskentelin mainosgraafikoiden kanssa, ja leikkasin just lyhyen tukan. Kehuskelen täällä suomalaisilla edelläkävijäasioilla, saunajutuilla ja kerron hirvenlihan valmistusohjeita, vaikka tuskin olen sitä ikinä maistanut itsekään. Tunnen ylpeyttä nähdessäni susiruman Marimekon rintasyöpäkampanjalaukun meksikolaisessa akkainlehdessä ja hankin Pentikiltä kammottavan kynttiläporon. Perjantaisin odottaessani kavereita luokseni, soitan  Pave Maijasen Lähtisitkö ja Frederikin Nakurantaan.

Meillä on kotimaan kanssa vaan tämmönen kaukorakkaussuhde: etäältä kaikki on ruusua ja hattaraa, ylpeyttä ja sopivasti kaihoa. Mutta kun palataan tauon jälkeen yhteen, menee kaikki ihan säpäleiksi. Siihen mihin jäätiin erotessa, ei enää olekaan paluuta.Me ollaan molemmat muututtu.

Minä olen:

…sekasikiö, mutantti, ulko-tuomarilalainen, imigrantti, silti jonkin sortin pakolainen. Kotimaanlomailija, nomadi fiilistelijä, puolueellinen tuomari ja sopeutumaton. Tukevasti kiinni lähtökuopissa, vailla selvyyttää minne kuuluu, mutta tietoisena mistä tulee.

Mulla on Suomi sydämessä, mutta ei sydäntä Suomessa.

Kotoisia kokemuksia

Torstai on toivoa täynnä.

Siltä todella näyttää, sillä ensi torjantaina tässä taloudessa alkaa huushollata rouva Estela, uusi taloudenhoitaja. Vanha kotiapuni oli kesäloman aikana löytänyt muuta tekemistä, ja hoideltuani sitten erittäin huonolla menestyksellä omin käsin tiskaus- siivous-pyykkäys-kuivaus-silitys-rumbaa työn ohella totesin, että kiitos ei. Rehellisesti myönnän kuuluvani sukupolveen, josta on täysin OK maksaa siivouspalveluista, mielenrauhasta ja vapaapäivästä kerran viikossa, potematta minkään valtakunnan morganeita.

Taloudenhoidon ulkoistaminen, eli nk. muchacha-kulttuuri on toki täälläpäin palloa ihan yleinen käytäntö. Eikä tarvitse olla edes miljardööri tai muuten vaan paremmista piireistä. Kuten sanottu, olen 100% pro-kotiapupalveluihmisiä, mutta tietyllä reilulla meiningillä siis.  Meikäläisen kuuluu kunnioittaa apulaisen ammattitaitoa, tarjota kunnon työvälineet  ja maksaa kohtuullinen palkka mukisematta. Vastavuoroisesti toivon, että siivousapuni tekee työnsä sovitusti, omistaa puhelimen ja ymmärtää todellisen luottamuksen merkityksen – annanhan kotini avaimet hänelle.

Vaikka en itse serviitsion ostamisesta huonoa omaatuntoa podekaan, niin kyllä luterilaisessa nuhteessa kasvaneelle tälläinen ylellisyyselementti aiheuttaa eräänlaista  moraalista aprikointia: kasvatanko itsestäni kuitenkin uusavutonta pullamössökansalaista? Lokaali kenttätukimukseni nimittäin paljastaa, että täkäläinen, palveluskunnan kanssa kasvanut lähipiirini on todella sormi täysin keskellä kämmentä ihan jokaisessa käytännön hommassa. Heistä suurin osa ei ole luultavasti ole ikinä yrittänytkään mitään seuraavista:

- kytkeä peskukoneen johtoja

- täyttää pesukonetta

- käynnistää pesukonetta

- vaihtaa sulaketta

- koota huonekalua

- venyttää ja viikata lakanoita

- lajitella roskia

- vaihtaa/paikata minkään kulkuneuvon irto-osia, kuten palanutta lamppua tai rengasta

- koskenut imuri-nimiseen laitteeseen

Esimerkki: Kolumbiaano ehdotti ihan vakavissaan, että tilaisin PUUSEPÄN kiinnittämään hyllyn seinään. Olen muuten siitä lähtien osannut tarpeen tullen säikytellä täkäläisiä kertomalla, kuinka  sain isältäni toivelahjana vanhan akkuporakoneen ikiomakseni.

Pullamössössä minua pelottaa kuitenkin uupuvat kotoiset vaistot:

1) En kokkaa. Kuten monet ehkä tietävät, keittotaitoni huipentuma on erään Lainnon opettama oikeaoppinen tomaatinleikkaustaktiikka. Olen myös elänyt nyt 1,5 vuotta ilman uunia, sillä vielä ei ole tullut ajankohtaiseksi opetella sytyttämään sitä. Olen pärjännyt koko elämäni loistavasti leivänpaahtimella ja mutterikahvipannulla.

2) En osaa kutoa, parsia tai virkata, eikä äitini ei päästä minua enää lähellekään oranssia salamaansa, vuoden -68 Toyota-merkkistä ompelukonetta. Kun teininä Ikean työhousuistani irtosi nappi, kiinnitin housuja reilu puoli vuotta tukevilla nippusiteillä. Mulla oli mattoveitsi vessassakäyntiä varten aina taskussa. Nykyään olen siirtynyt hakaneuloihin.

3) En ole pikkulasten ystävä, enkä osaa suoralta kädeltä yhtään arvioida, minkä ikäiset kakarat puhuvat tai konttaavat. Saan yleisluontoisesti kylmiä väreitä nenäkkäistä räkänokista tai tyhjyyteen toljottavista vauvoista. Muutama lähipiirin sympaattisen oloinen ja älykäs  lapsi menettelee.

Monet sanovat, että kyllä uunompikin nämä vielä oppii. Tätä odotellessa Casa Lehtonen ja pölypunkit toivottavat Estela-rouvan mitä lämpimimmin tervetulleiksi. Sovittiin muuten tämän ihanan Estelan kanssa pienestä lisäpalvelusta: tarvittaessa hän laittaa mulle pari kertaa viikossa satsin ruokaa lämmitettäväksi.

Adios, pussikeitto!

13. katu

Tässä blogissa ei tulla näkemään tärkeitä YouTube-postauksia ja nännännää-musasuosituksia (= jotain oikeesti hyvää musiikkia)

Paitsi nyt.

Herrasväki! Te, joille uppoaa läpänderiräpäytys ja elektro, Calle 13!

 

Välivalitus: Facebook

Olen ollut tänään vähän äkäsellä tuulella (oon joutunu siivoomaan), ja päätin tulla tännekin sitten vähän valittamaan. Ärsyttääkseni sen äärimmilleen, menin nimittäin surffaamaan facebookkiin.

Siis kun tarkemmin katsoo, niin siellähän on keskimäärin tasan neljänlaista informaatiota tarjolla:

1) “Pikku-Reiman kanssa vauvojen taidekoulussa!”

Tuoreet lemmikin/aviomiehen/vauvan/kodin omistajat ja niiksi haluavat päivittävät näillä minun perhe ja minä – jutuilla toisten aloitussivut tukkoon, kolmesti päivässä. Onko meneillään jokin kotiäitien salainen sota, että kellä on eniten ihanaa, rentouttavaa ja kotoisin ruokalaji juuri uunissa? En ole asiantuntija, mutta olen todella mitteinyt, miten tuoreilla mutseilla on loputtomasti aikaa ja kiinnostusta istua facebookissa päivät pääksytysten. Ja miten ne kakarat eivät ikinä ole rasittavia, itkuisia tai tai kakkaa housuun?

2) “20 km lenkki ja Body Combat, nyt pikkasen hapoilla”

Miten nyt näin, statuksien perusteella pitäisi kyllä jo olla Teräsmiehen kunto ja lihakset silkkaa rautaa. Miksi joka ikisen päivän raudannostelut ja sen jälkeiset paikkojen rapistumiset pitää tiedottaa koko maailmalle? Pientä narsismia?  Musta on jotenkin pelottavaa, että joudun optettelemaan ihmisten jumppa-aikataulut ulkoa.

3. “Perjantai, lauantai, viikonloppu, meitsi jee”

Onko oikeasti näin, että joku vielä luulee, ettei normaalikansalaisella ole omaa kalenteria? Vai onko vaan hirvee paniikki, että tässä maailmassa saattaa olla joku, joka ei vielä tiedä että tämä tiedottaja on OIKEESTI sika-upee-makee-menopäällä-khuuli tyyppi, että hänellä hei ohjelmaa riittää. Mainittiinko jo että on perjantai? Ja tietysti liitteenä youtube-video jotain hirveetä musiikkia. Perjantai mainittu!

4) “Alex kysyi fraasia Täydelliseltä Naiselta/ avasi onnenkeksin/ konsultoi Rakkauden Ammattilaista”

Lattarit ovat aivan erityisen  ihastuneita näihin ennustusautomaatteihin, joita pelipellet väsäävät loputonta tahtia meidän muiden kiusaksi. En kestä!!

Eipä muuta.

Independent woman

Meidät oli tiistaina-iltana kutsuttu yhden kaverin luo illallisille, olihan Meksikon itsenäisyyspäivän aatto. Edelliseen postaukseen viitaten meitä oli kyllä paikalla melko sekalainen seurakunta: hippalot pidettiin Josén porukoiden luona, ja paikalla oli sen vanhempien ja meidän “nuorten aikuisten” lisäksi leegio serkkuja, tätejä ja setiä, sekä 15-vuotias pikkusisko ja sen kymmenen teinarikaveria. Itsenäisyyspäivän kunniaksi juhlapaikka hehkui Meksikon lipun väreissä ja vieraat 90-v mummosta alkaen koristeltiin “Viva México”-serpenttiinillä, vapputorvilla ja trikolori-kasvovärillä ja klo 23 kajautettiin yhteishuutona El Grito (itsenäisyyshuuto). Tarjoiluissakaan ei ollut moitteen sijaa, varsinkin baarin pojat hoitivat hommansa kiitettävästi.

Pääsimme S:n kanssa lähtemään jo heti kolmelta aamulla, muutaman epäonnisen lähtöyrityksen jälkeen (ensin tuli Josén mutsi cuba kädessä estelemään, toisella kertaa jäimmekin odottamaan “ihan kohta” tulevia tuttuja ja kolmannella yrityksellä en saanut kavaljeeria kiskottua pois karaokesta). Kun porukka sitten alkoi päätyä vaatteet päällä uima-altaaseen, meidän perhe (minä) päätti, että jos lähtis kun mekko on vielä kuiva.

Kotona päästiin sitten kokeileman vähän uusia tuulia, eli riitelemään. Meillä ei yleensä juuri riidellä, vastapuolta ei oikeastaan edes saa suuttumaan (kyse ei ole yrityksen puutteesta, believe me!), mutta tällä kertaa päästiin ihan kyyneleisiin asti. Teemakin oli ihan itsenäisyyspäivän hengessä.

Asiahan on niin, että meillä tässä on huomaamatta tullut yli vuosi yhteistä taivalta, ja se on molempien taustat huomioon ottaen melkoinen saavutus. Henkilökohtaisesti pyydän kyllä tässä kohtaa anteeksi kaikilta huono-onnisilta, jotka ovat joutuneet yrittämään jotain ihmissuhteeseen viittaavaa kanssani. En minäkään tiedä mitä tekisin, jos joku jättäisi minut vedoten rumiin kenkiin tai rakkauden loppumiseen, kun yhteenmuuttamisesta on kulunut kuukausi.

Tiedän, että ympärillä pauhaavan babyboomin ja häähumun keskellä vuoden seurustelu tuskin kohahduttaa, mutta joillekin se on paljon. Varsinkin kun me ollaan kovasti onnellisia. Tällainen suuri sitoumus tietysti luo paineita, ja niinpä me päädyimme eilen aamuyöstä riitelemään siitä, kumpaa pelottaa teoreettisesti enemmän, että toinen jättäisi yllättäen.

Hieno aihe minun mielestäni: ihan uusi, mutta yhtä lailla vailla järjenhäivääkään. S vetosi siihen, että sillä on oikeus olla enemmän peloissaan, koska kaikki sen aikaisemmat suhteet on päättyneet, jolloin minä huusin, että jos herra ei ole huomannut, niin tämä pätee meihin molempiin, sillä tietääkseni en seurustele toisaalla. Tästä seurasi puolen tunnin itkuinen monologi, jossa pääsin käyttämään kaikki klassikot: “ITSENÄINEN NAINEN”, “PELKÄSTÄÄN OIKEUS JA KOHTUUS”, “MINUN ASEMASSANI”, “ITSEKÄS PASKA” ja “YKSIN”.

Näin siis itsenäinen nainen.

Päteeköhän riitelyyn sama kuin känniääliyteen, että jos joutuisi katsomaan nauhalta mitä todella  jauhaa kiivastuksissaan, ei enää ikinä uudestaan kehtaisi ryhtyä siihen?

Me saimme kyllä sitten rauhan aikaan vielä ilmankin videokameraa. Itkusta ja hammastenkiristyksestä lopen uupuneina oltiin kuukahdettu juhlatamineissa päiväpeitolle, mutta aamulla oltiin taas vähän enemmän rakastuneita ja vähemmän itsenäisiä.

Fiestan syvin olemus

Kuvitelkaa lauantai-iltapäivä nuorimman serkkunne rippijuhlissa. Kello kaksi iltapäivällä, espoolaisen paritalon beessissä olohuoneessa. Lauma sukulaisia jonottaa kahvipöytään, joka notkuu pullaa, lohipiirakkaa, voileipäkakkua ja pasteijoita. Laktoosittoman maitokannun vieressä lukee lapussa “HYLA”. Teini räplää hermostuneena kännykkänsä, joku onneton setä heittää mansikkakakut paidalleen (“No voi sun per..”) ja kaksi päivää hiessä köökissä huhkinut emäntä torjuu kaikki kehuyritykset: “Eikä mitä, tämmöstä pientähän tämä vaan, pakkasesta sulatin.”

Kahden tunnin maksiimin jälkeen perhekunta kerrallaan aletaan kilistellä autonavaimia lähdön merkiksi -joku onnekas ehtii ensimmäisenä heittämään klassikon: “Joo, me tästä taidetaan lähteä, koira on ollut koko päivän yksin kotona”. Kahden viikon kuluttua postissa tulee kiitoskortti.

Kuvitelkaa kaverinne 27-vuotispäivät. Kello yhdeksän helsinkiläisen kaksion (okei, ison yksiön) beessissä olohuoneessa. Lauma ystäviä jonottaa servetit kädessä tarjottavia, pöytä notkuu couscoussalaattia, chapataa, itsetehtyjä makirullia ja jotain outoa mössöä, joka haisee yrtille. Viinipullon etiktissä lukee “LUOMU”. Mukana raahaamasi ehkä-tuleva-poikaystävä vilkuilee kännykkäänsä, jonkun onneton kihlattu heittää punkut valkoiselle matolle ( “Sori oikeesti”) ja sormet ruvella makeja rullannut emäntä torjuu kaikki kehuyritykset: “Eikä mitä,  me ollaan Aaron kanssa aina perjantaisin ruvettu rullaamaan susheja ja harrasteltu tällästä kokeellista kokkausta, sävelsin tänkin ihan hatusta.”

Päästyään jonottamaan jatkopaikan ovelle pariskunta kerrallaan alkaa vilkuilla puhelintaan lähdön merkiksi – joku onnekas ehtii ensimmäisenä heittämään klassikon: “Joo, tietkö me taidetaan kyl tästä lähteä, kato meillä on huomenna töitä/Pekan serkun rippijuhlat/aikanen herätys.”

Seuraavana päivänä joku kirjoittaa syntymäpäiviä varten Facebookiin perustetun eventin seinälle: “Kiitos kivoista juhlsta, olipa ihanat tarjoilut!”

Kuvitelkaa nyt latinoystävänne mukaan molempiin juhliin. Pinnistelkää, sillä kolmansiin ette häntä enää ehkä pystykään huijaamaan.

Sille onnettomalle pohjoiseurooppalaiselle, jolle juhlat ovat hiljalleen alkaneet merkitä tällaista vuodesta toiseen toistuvien päivämäärien mekaanista seuraamista (“Kait mun on pakko järkätä tuparit”) tai aikataulutettua yhdessäoloa (“Kyllä vähän loukkaannun, jos Pennaset ei pääse tulemaan”), voi  nuoruusvuosien ankarasta harjoittelusta huolimatta  iskeä lattareissa identiteettikriisi, kun ruvetaan pohtimaan fiestan syvintä olemusta.

Fiesta ei ole merkintä kalenterissa. Sitä on jotenkin vaikea selittää, ilman että syntyy väärinkäsityksiä.

“Vaikuttaa että ne siellä lattareissa sitten jaksavat ottaa tequilaa ja tanssia. Hmm, mä en siis kyllä jaksa enää tässä iässä missään baareissa juosta. Mul on jotenkin jo eri prioriteetit” (Nainen, 26, Helsinki).

On totta, ettei latinomaissa liene kissaa, jolle ei ristiäisiä järjestetä.  Syntymäpäivät, häät, jalkapallomatsi, isänpäivä, lastenkutsut, joulu, karnevaalit, itsenäisyyspäivä –joka päivä on juhlapäivä. Onneksi vaan juuri sellainen jaksaminen ja kehtaaminen ja viitsiminen ja pakko ei ollenkaan kuulu prioriteetteihin täällä.Tule viideksi minuutiksi, tule kutsumatta, tule myöhässä, tule syömään, tule vaikka olisit  riitaantunut päivänsankarin kanssa -  tule, ja tuo ystäväsikin!

Fiestaopas:

- Juhlavieraskunta on juhlasta riippumatta monivivahteinen. Ystäväsi kolmekymppisillä on mitä luultavammin hänen faijansa, tappiin asti. Kollegasi veljen kastejuhlassa teinit bailaavat sulassa sovussa setien ja tätien seassa.

- Naisena et voi ylipukeutua – etkä alipukeutua. Aina joku urhea huojuu 12 cm korkkareilla paakkuisessa nurmikossa vesirajaa viistävässä sukkapuvussa, siinä missä kanssasisarensa lampsii tukka pesemättä alaspäin levenevissä stretsifarkuissa ja Crocks-kopioissa. Muista molemmissa tapauksissa kuitenkin runsaat pakkelit! Mies: diskouniformussa et voi koskaan erehtyä.

- Ilmoita aina tulevasi varmasti. Erityisesti silloin, kun jo etukäteen tiedät olevasi estynyt. On näet ikävä pahoittaa juhlanjärjestäjän mieli kieltäytymällä kutsusta.

- Lahjoja hankitaan yleensä vain lapsille ja puolisolle. Lapsille jotain krääsää ja puolisolle jotain näyttävää (mariachit, rakkausviirit, kuutamoserenadi).

- Unohda seisova pöytä ja erilaiset suolapalat servetissä. Paikalle on tilattu grilleri ja juoksupojat, jotka laittavat kunnon ruokaa tulille ja tarjoiluun. Huomaa, ettei ruuan kuulu olla valmiina, kun vieraat saapuvat – miten se olisikaan mahdollista, kun porukka saapuu tunnin, kolmen aikavälillä. Peruskattaus pitää sisällään keitot, runsaan pääruoan, tortilloja ja salsat. Erikoisruokavalioita ei tunneta.

- Unohda OPM. Oluesi kyllä kaivetaan piilostaan juomapöydälle kaikkien nautittavaksi. Ne tosin luultavasti kelpaavat  vain autoilijoille, sillä on stylempää kallistella rommilla, tequilalla tai skottilaisella. Viini meksikolaisessa juomapöydässä kuulostaa sen verran oudolle, että neuvoisin pysyttelemään siitä kaukana (hyvää meksikolaista viiniä saat Alkosta).

- Unohda vaivaantunut small talk, et kuitenkaan ehdi keksiä mitään järkevää, ennen kuin joku random-Pedro hyökkää juttelemaan kanssasi.

- Jos paikalle ei ole tilattu bändiä, on ulos raijattu kajarit ja iPodista kaikuvat ikivihreät. Ihan sama mitä alkuun on kuunnellaan, loppuillasta voin luvata, että sekalainen mieskuoro laulaa playbackina  Luis Miguelin love boat-ralleja.

- Baarissa tai diskossa unohda kulmissa väijyminen tai laukkurinkitanssit. Kikka on ottaa koko remillä pöytä mahdollisimman läheltä tanssilattiaa. Tarjoilija kuuluu lukuun, kun tilaatte pöytään pullot ja mikserit. Siinä sitten muuten limulinjalainenkin menee samalla tarjoilulla.

Jotkut pienet nyyttärit

Tulta kavioon

Heipä hei kaikki pikku hevosihmiset! Ponitytöt, länkisääriset pussihousumiehet, räpättävät tätiratsastajat ja samoja luokkia vuodesta toiseen sahaavat kilpakeisarit! Mistä te sikiätte??

Minäkin toivoin 15 pitkää vuotta joulupukilta omaa ponia. Turhaan.

Nämä viisitoista vuotta kuluivat kuitenkin – pettymyksestä huolimatta – varsin sutjakkaasti. Olin joka tapauksessa kuitenkin aina tallilla, harjaamassa, putsaamassa, silittämässä, ratsastamassa, kisaamassa, syöttelemässä, kävelyttämässä, tarhaamassa, loimittamassa, juoksuttamassa, laittamassa kuntoon, pintelöimässä, letkuttamassa… ja ennen kaikkea juoruamassa ja tappelemassa kanssaharrastajien kanssa, kuten asiaan kuului.

Saattaa olla, että myös muualla urheilupiireissä esiintyy samaa kiihkeää hulluutta, mutta uskallan väittää, että kovan luokan hevosihmiset menevät ihan omissa sfääreissä. Onko muka normaalia, että aikuinen ihminen jumittuu tilaan, jossa ansiotyön ainoana tavoitteena on mahdollistaa kissanpäivät eläimelle, jolla on neljä jalkaa ja kakkaa hännässä?

Muutama vuosi sitten kuvittelin henkilökohtaisesti jo päässeeni kuiville tästä addiktiosta, jota hevoshulluudeksi kutsutaan. Kuten jokainen toipuva narkkari, vierottauduin vaihtamalla maisemaa ja lakkasin kirjoittamasta pukille siitä ponista. Minä olin niin lopettanut: ei kello kuuden herätyksiä joka ikinen viikonloppu, ei valjasrasvaa kynsien alla, ei mielenvikaisten kotirouvien keskinäisiä riitoja ylihintaan ostetun vanhan ravurinräähkän väärästä loimituksesta tai kaakattavia poniäitejä tunkemassa velttoja teinejään epämääräisten hevoskauppiaiden valmennukseen.

Jotain meni kuitenkin vikaan. Viimeisen vuoden aikana olen livennyt huomaamattani takaisin tallille, ensin viattomasti ratsastamaan, mutta sitten, no… Viime viikonloppuna tajusin menettäneeni pelin totaalisesti:  istuin Meksikon ratsastajainliiton kouluratsastustuomarikurssilla sihteerinä. Oli lauantai, kelloni oli herättänyt minut kuudelta ja olin kuolla kylmästä, vaikka mulla oli pitkät kalsarit, sukat, toiset sukat, hanskat ja neljä paitaa (Meksikossa!). Kuuntelin puolella korvalla rikkinäisen älppärin lailla kollegaansa haukkuvaa helmikaulaista tätiä vieressäni (“Mitä hänkin oikein kuvittelee olevansa!”). Kauempana joku henkariseläinen miljonäärisetä leikki kouluratsastajaa kiskoen ratsuaan miehekkäästi kankikuolaimista, kurssin linnunpelätintä muistuttanut jenkkiläinen ylituomari kiukutteli järjestäjälle muuttuneista lähtöjärjestyksistä ja yleisö Jack Russeleineen juorusi kahvion terassilla paikalle ilmestyneen olympiaratsastajan lesbosuhteesta.

Anteeksi, eksyinkö Gumbölen keskiviikkokisoihin?

Kummitusjuttuja

Olin lauantaina Melban kassalla kuittaamassa syysgarderoobiani, kun pumppuni joutui äkkiä vähän koetukselle: luottokortti oli kadonnut lompsasta! Myyjä ja pari keski-ikäistä rouvaa jäivät haavia auki tuijottamaan, kun lähdin oudon mutinan säestämänä ja lakananvalkeana kiitämään kaupasta.

Matkalla kotiin korttipeijaisiin ei oikein juttu lentänyt, päällimmäisenä mielessä pyöri, että olihan tämä pitänyt tajuta: olin vitsikkäästi povaillut monta päivää jotain ikävää sattuvaksi, olihan kuuluisan ryöstöäksidentin vuosipäivä.

Etiäisiä ja paranormaaleja ilmiöitä. Vuosi Meksikossa on totta tosiaan opettanut, että tälläinen parantumaton skeptikkokin voi vähän uskoa ennusmerkkeihin ja muihin hokkuspokkusjuttuihin.

Paras (ja vittumaisin) kaikista on toimiston kummitus.

Heti ensimmäisestä työpäivästä alkaen panin merkille, että kollegat harjoittelijasta vakiokalustoon säikkyivät vähän kummasti yleistä kolinaa, pauketta ja rapinaa. Mutta kun pomoni kertoi hurjia tarinoita byroon kutsumattomasta asukista, kummituksesta, teki mieli hymyillä vähän itsekseen: iso ihminen ja pelkää kun seinät vähän natisee!

Eräs ilta jäin sitten toimistolle tekemään ylitöitä, yksin – tai niin luulin.

Heti illan pimetessä alkoi tapahtua: ensin joku tuli lukuavaimella varustetuista tuplaovista sisään, mutta ketään ei näkynyt missään. Sitten  keittiöstä alkoi kuulua mielenosoituksellista kaappien paukuttelua ja lopulta näkymätön seuralaiseni siirtyi lempipuuhaansa, eli heittelemään mappeja ja kopioimaan tyhjiä arkkeja.

Kun tyyppi siirtyi naapuritoimistoon soittamaan äänettömiä puheluitaan, en enää jäänyt katsomaan, olisiko asialle kuitenkin jotain loogista selitystä.

En todellakaan halunnut ottaa riskiä, että näkisin keittiössä varjoja, kuten siivojamme señora Lulu tai heittäytyisikö toimistofantasma ehkä hulvattomaksi ja ilmestyisi vessan peilikuvajaiseen.

Lähdin pois minkä kintuistani pääsin.

Episodin jälkeen olen alkanut höristää korviani, kun kuulen puhuttavan arkielämän yläpuolella liikkuvista jutuista. Olen pannut merkille, kuinka porukka täällä isoista miehistä kuivakkaisiin virkahenkilöihin löpisee kursailematta kummituksista ja enneunistaan.

On kiinteistökauppoja, jotka kariutuvat itsepintaisen haamun vuoksi, piinallisia entisiä lemmikkejä, herra ties kuinka monta levotonta mummoa, jotka eivät malta kuolleenakaan olla puuttumatta tämän maailman asioihin, pikku piruista ja muista kiusallisista riivaajista nyt puhumattakaan.

Taikauskoa? Pomollani olisi kuitenkin haamujenkarkoitukseen sopivaa pyhää vettä diilaava kontakti. Mietin vielä, tekeekö pullo sagradaa minusta vähän pellen, mutta periatteessa olen sen niin vähän perustellut, että kuollut tai ei, ei tarvi toisten maille tulla kolisemaan.

Tai mää sen myrrrkytän!

Bodausanthem

Miksi kutsutaan vapaaehtoisesti ulkoilevaa ja hyötyliikkuvaa meksikolaista?

Vastaus: Urbaaniksi legendaksi.

Tässä mielessä meikäläinen on sopeutunut järisyttävän hyvin paikalliseen kulttuuriin. Eihän täällä kukaan jumppaa.

Alussa kävin pari kertaa tutustumassa lokaaliin kuntoilumaailmaan, mutta kun gymin hinnat paljastuvat tuplaksi Suomeen verrattuna ja harvalukuinen naisasiakaskunta tukka auki kireissä trikoissa “treenaaviksi” meikkirouviksi, päätin kuitenkin keskittyä ilmaiseen hyötyliikuntaan.

Nyt kesäloman jälkeen mulle tuli kuitenkin mieleen, että tosielämässä  puistonpenkillä kahvinlipittämisellä ei ole mitään tekemistä hikiliikunnan kanssa. Kotimaassa kaikilla oli sporttisesti kuntokeskuksen lukkari jääkaapin ovessa, lenkkarit eteisessä, trimmattu kroppa ja tervehenkinen puna poskella. Viimeksi kun tarkistin, niin mun eteismatolla oli tallautunut hedelmäkarkki  ja poskessa rähmää.

Olenkin nyt visaisen tehtävän edessä! Sillä mitä tehdä,  jos haluais kiinteyttää allejaan, mutta:

- vihaa lenkkeilyä

- vastustaa periaatteellisista syistä joogaa, pilatesta ynnä muita kokonaisvaltaisia trendipellelajeja (olen kokeillut, heittäisin mieluummin keihästä Seppo Rädyn kanssa)

- kaupungissa ei tunneta käsitettä “julkinen uimahalli urheilukäyttöön”?

Kysyin vinkkejä meksikolaiselta ystävättäreltäni, mutta Rebeca ei täysin tajunnut kysymystäni:

“Guacalaaa! Yök!  Miksi muka haluaisit LIHAKSET?”

Onneksi penkkiurheileva rakkaani riensi apuun tässäkin pulmassa: hän oli luokseni autoillessaan (matkaa melkein 500 metriä) huomannut, että naapurikadulle on avattu ryhmäliikunta tarjoava, edullisen oloinen kuntokeskus! Menen tutustumaan paikkaan heti huomenna.

Kaikki vaikuttaa hyvin lupaavalta: tänään mestan seinään on vedetty jumalaton kyltti, jossa jokaisesta asiakkaasta luvataan tehdä teräsmies.