Úrsula Hilaria Celia de la Caridad Cruz Alfonso tai reina de la salsa (Salsan kuningatar), syntyi Kuubassa 1925. Vaikka ruuminsa on maannut tumbassa vuodesta 2003, niin ei minusta tämmöiset naiset oikeasti kuole koskaan.

Celia Cruzilla on yksi ehkä kauneimmista kappaleista ikinä, Te Busco.

Sen kirjoitti Celian vanha frendi, dommarilainen bachatero Víctor Víctor:

Luon pitkän katseen taivalle

etsien vähän elämääni.

Tähteni eivät vastaa,

valaistakseen kohti hymyäsi.

 

Aallot katoavat silmistäni,

kohti legioonaa muistojasi.

Ne varastavat kasvojesi muotoja,

jättäen hiekan hiljaisuuteen.

 

Etsin sinua, eksyneenä uniin,

ihmisten melu kietoo verhon ympärillesi.

Etsin sinua, lentämässä taivaalla,

tuuli on sinuun tarttunut kuin vanhaan nenäliinaan.

 

Ja vain kaivan

tuttuja maisemia,

niin vieraissa paikoissa

että en voi antaa niitä kanssasi.

 

Seuraan jokaista jälkeä (olen perässäsi),

piirrän sinut varjoon (muistaakseni).

Jäljet ja varjot, jotka katoavat (yksinäisyyteen),

onni ei tullut kanssani.

 

Víctor Víctorin ystävä lähti tuoreen vaimonsa kanssa häämatkalle Intiaan. Vaan vaimo katosi matkalla, mahdollisesti kaapattiin prostituoiduksi. Laulu kertoo ystävästä, joka yhä joka vuosi palaa Intiaan etsimään kadonnutta rakastettuaan.

Myöhäisheränneenä kuulin tämän stoorin vasta nyt. Voi kyynel ja pala mun kurkussa!!

Kuuntele Te Busco.

Muistan yhden jutun erityisesti. Siinä kerrottiin, mitä Tarja Halosen ja muiden suurhenkilöiden nimi tarkoitti kiinaksi käännettynä. Juttu loppui lakoniseen toteamukseen kirjoittajan omasta kohtalosta: hän oli itse Pieni Riisinjyvä.

Tästä tuli mieleeni, että meidän äiti kertoi joskus järkyttyneenä kuinka oli kuullut leikkipuistossa jonkun äidin kutsuvan lastaan:

“Prooke!! Nyt alas sieltä!”

Toivon, että Brookella oli vahva luonne koulussa.

Milleniumvuosina oli muistaakseni tapana nimetä kaikki perheen kakarat samalla alkukirjaimella: Jemina, Jessika, Jimi, Jere, Jesse…  Eikä haitannut, vaikka viimeisen kohdalla rupesi jo runosuoni ehtymään ja siitä tuli Jussu.

Sitten saapuivat kansallisromanttiset kaihovuodet ja Kalevala-aiheet. Ne kiljoonat “tosi erilaiset” Ainot, Reinot, Helmit, Kaunot, Akustiinat ja Yrjöt.

No, eilen bongasin facebookista yhden espoolaisen läskiposkisen Riannan. Kivat sulle ja shake your booty!

Aikuisia pitäisi luultavasti lailla kieltää antamasta lapsilleen nimiä ilman asianomaisen hyväksyntää. Tosin tässä tapauksessa minäkin olisin ollut mm.:

- Norah (Kuulosti 10-vuotiaan korvaan tosi eksottiselta, Neiti Etsivän ja poninomistajan sekoitukselta.)

- Jutta (Kiva natsinimi. Valitsin ihan itse saksantunnille.)

- Maisa (Tämän keksin Anna-lehden sarjakuvasta. Alter egoni naapurin Marin ja minun pihaleikeissä. Anteksi kaikki Maisat!)

Muistan kyllä, kuinka rupesin pitämään omasta nimestäni. Se tapahtui tasan sillä hetkellä, kun äiti paljasti, että minusta olisi tullut TEPPO, jos olisin ollut poika.

Koska kiusa se on pienikin kiusa, meillä olisi myös valmiina hyvä setti mahdolliselle jälkikasvulle Seben kanssa. Poijjaalle molempien suvuissa kulkevat kammonimet ja tyttärelle mummujen nimet perinteitä kunnioittaen:

Urpo Alberto ja Erja Teresa. Miten olisi?!

Ja sitten pitkäveto vetämään, että molemmille saadaan oikein koriseva ärrävika.

Olen onneton vastaamaan haasteisiin, mutta ihan totta, arvostan suuresti jokaista (niistä kahdesta)!!

1. Lempiruoka: Safukampela, eli savustettu kampela. Hernekeittoa ikävöin myös päivittäin.

2. Lempimakeinen: Voisin elää irtokarkeilla, joten valinta on mitä vaikein. Sanon nyt kuitenkin, että salmari-vadelma Peace-lätkät. Hyvinä kakkosina Dragsterin autonrenkaat ja valkosuklaakuorrutetut lakupalat.

3. Lempiluettava: No ne kirjat, jotka luen joka ikinen vuosi uudelleen: Maestro y Margarita (Saatana saapuu Moskovaan), Bertin päiväkirjat, Boheemielämää, Saariston Lapset ja Katto-Kassinen. Ylipäätään tykkään venäläisestä kirjallisuudesta, uudesta ja vanhasta. Samoin voin kyllä tunnustaa, että yleensä Suomen lomalla ostan myös Uudenkaupungin Kipa-kirjakaupasta uusimman Tuija Lehtisen teoksen. Niissä on kyllä aina sama tarina, päähenkilöiden nimet vaan muuttuu vuosi vuodelta skitsommiksi.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä:  Olla tekemättä niitä. Yleensä myös lähimmäiseni ovat samaa mieltä: äiti ei päästä lähestymään ompelukonettaan, puikoilla kun yritin viimeksi, niin ne “villasukat” piti lopulta solmia päästä. Ja jokainen, joka on nähnyt “Hopsu”-nimisen veistoteokseni (Puulaiva: ota pala lautaa ja liimaa siihen tikku mastoksi) kiemurtelisi hysteerisenä lattialla. Onneksi meidän koira söi sen.

5. Lempielokuva: Reality Bites.

Laitan tunnustuksen Sarille, vaikka se on salettin saanut näitä sata.

Kiitän tunnustuksesta.

Chevere!

Valitettavasti heti maanantaina oli paluu karuun työläisen arkeen Bogotassa. Tutkivan journalistin kuononi väpätti kuitenkin uuden kameran kanssa kilpaa ikävistä työvelvollisuuksista huolimatta, joten palataan Kolumbian, tuon toisen muruseni, ihmeellisyyksiin vielä toisella kertaa. Mikäli ketään siis kiinnostaa kumitissit, miesten kauneuskirurgia tai kosintakuviot etelä-amerikkalaisittain.

Nyt olen liika shokissa keskittyäkseni edellä mainittuihin tärkeisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Mä olen nimittäin muuttunut meidän faijaksi.

Ostin SISÄTOSSUT. Malli on sama Tarjoustalon samettilipokas, jota isäni on suosinut koko ikänsä, joiden hävittämisestä jokainen koirasukupolvi on tarmokkaasti huolehtinut, ja joita muu perhe on aina hävennyt.

Äiti oli oikeassa toivottaessaan hyvää syntymäpäivää ja muistuttaessa, että olen pian keski-ikäinen.

Mutta kun kotona Meksikossa on kauheen kylmät lattiat…

Kyllä me siitä lähdetään, että nämä on mun maita. Että tänne on minkään luontoilmiön turha tulla riehumaan. Eilenkin illalla kesken elokuvan semmonen 6,7 Richeriä kävi häiritsemään. Kivikin otti hittiä, ihan nauroi mulle päin naamaa. MÄÄ NE MAANJÄRISTYKSET MYRKYTÄN!

Toisaalta, uutteran yrittämisen jälkeen olen nyt tullut siihen hämmentävään lopputulokseen, ettei työt tule yhtään nopeammin tehdyksi, säätö selvitettyä tai uni makoisampana, vaikka kuinka täällä internetissä valittaa. Sebastian palautti myös maanpinnalle nyyhkiessäni tunnelmallisen, valkoisen adventtiajan perään lukemalla lehdestä ääneen kuinka Helsingissä mittarissa oli + 5 C , tihkusadetta ja päivän pituus 6 timmaa.

Siksi lienee paikallaan korjata tämä valittava joulunajan perinne ja tarkastella asioita positiivisessa valossa:

1. Stressiripuli laittaa kehon kuonat ja nestekertymät mukavasti liikkeelle! Eli joululomalla voi  ihan pokerilla santsata pataconeja (friteerattuja, suolaisia banaanisiipaleita) ja juusto-arepaksia (voilla sivellyt, paksut maissilepäset), ateriasta riippumatta.

2. Estella-rouvan (armas kotiapuni) mukanaan tuoma omatekoinen “yleispuhdistuslitku” jätti kämppään pistävän lannanhajun, jota hälventääkseni voin hyvällä omallatunnolla poltella päivät läpeensä lähimarketin Myyttiset Hedelmät -tuoksutuikkuja.

3. Lähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolla pääsimme aitosuomalaisen tunnelmaan vaivaantuneen Maamme-laulun veisuun ja “perinteisten suomalaisten” joulupalojen kera; imatranpiirakoita mustikkahillolla ja munakasta. Viini oli joka tapauksessa hyvää ja sitä oli kiitettävästi.

4. Joululahjat on hankittu ajoissa! Ja ensi vuonna palataan taas hyvillä mielin aatonaaton ostoksiin. Kaupathan ovat siloin tyhjillään kitisevistä lapsiperheistä ja hidastelevista mummoista, ja bonuksena voin varmistaa, etten osta Sepolle lokakuussa joululahjaksi rannekelloa, jonka se menee ostamaan itse itselleen marraskuussa.

5. Vaikka en ole viiteen vuoteen päässyt leikkaamaan pomon kravattia tai kopioimaan takaluukkuani firman pikkujouluissa, on tiedossa parit korvike-hippalot: muutamat mehikaanojen jouludinnerit, posada, syntymäpäiväkinkerit aasialaisessa sisustuskaupassa (kattoterassi!), brasilialaiset jäähyväiskutsut sekä Pähkinänsärkijä-baletti.

6. Parina viime viikkoina tällä pääkaupungissa on nautittu rehellisestä talvitakki-ilmastosta – ulkona ja sisällä. Tätä silmällä pitäen investoin  tänä vuonna bolivialaisen marketin ultra-tyylikkääseen kanamunanväriseen kalsarikerrastoon ja säärystimiin, joiden kanssa jopa herkkä suomalainen tarkenee yönsä meksikolaisten betoniseinien katveessa.

Muumipapan perät kahvimukissa

- Voi venäjä, onko pakko? Kyllä, kyllä, lauletaan pois vain. Valmiina, Nelson?

 

Joulu, joulu, joulu tuo, riemun tuo ja lahjat tuo

Kauemmin on vaikeaa kiltisti vain odottaa

 

Tuothan mulle piñatan? Barbin täynnä karkkia!

 

Malta emme kauempaa
Oi, koeta kiiruhtaa!

Meni aika hyvin, pojat. Nelsonihan oli vallan erinomainen!

.

.

Ja kyllä tässä Simeonikin pärjäsi oikeastaan aika hyvin.
- Hehehehe!
Mutta Elmeri oli hiukan kireä. Parannahan sitä hiukan. Elmeri!
- Okei!

.

.

Saan kai koirain leningin? Sen pinkin karvareunuksen!

.

Joulu, joulu kohta saa
Voi, koeta kiiruhtaa!

Joulupuunkin ostaa saa...Voi, koeta kiiruhtaa!

Loistavaa, pikkuoravat. Nyt tämä meni oikein hyvin.
Lauletaan uudestaan!

.

.

Älkäähän nyt liikaa innostuko, pukin pasuuna on vielä vähän tukossa

Joo, uudelleen! Tämä on kivaa…
Rauhoittukaa nyt! Lauletaan jotain muuta!
Odottakaa nyt.. Yksi kerrallaan…

Muille Perussa stoppaaville pikku vinkkinä: ei väldeen kannata ihan parhaimpiaan laitella sinne matkalaukkuun! Allekirjoittaneella on nyt jokaisella kolmella kerralla laukun lukko murrettu ja sisällöstä hävinnyt sitä sun tätä “hyväntekeväisyyteen”…

Tällä kertaa hävis koko roska puolivälissä matkaa, vaikka laukut piti olla tsekattu päätepisteeseensä asti.

Yo creo que alguien se la llevo su maleta por equivocación, señorita…

Saavuin siis heti sunnuntai-illasta Muodin Mekkaan, eli Boliviaan ilman seuraavan viikon duunireleitä.

Vaadin jonkin sortin stailauspalkintoa siitä, että onnistuin kokoamaan La Pazilaisen Ketal-ruokamarketin (vrt. Valintatalo gone bad) kahden rekin vaatemallistosta viikon business-lookin. Päivän asut rakentuivat kivoista paskanruskeista persettä suurentavista akryylisistä lady pantseistä, läpinäkyvästä kukkapaidasta, liimatuista muovikorkkareista (erikeepperiä vain vähän havaittavissa “saumoissa”), kahdesta napapaidasta ja sinisestä villatakista.

Onneksi ei ole mitään, mitä ei pari laamaa, Titicaca-järvi ja mate de coca pelastaisi.

Muskelivene bolivialaisittain

Toisin sanoen meksikaanonsietokykyni romahti hetkellisesti.

Vielä paremmin sanoen olin 3,5 tunnin yöunien (joissa seikkalivat bolivialaiset Toyota Hiace-microbussit) jälkeen vain erittäin huonolla tuulella ja päätin syyttää siitä kaikkia tielleni sattuvia meksikolaisia. Tätä tapahtuu aina välillä – eikä se ole niin vakavaa. Ulkomaillahan on tosi helppoa, kun voi näinä epäonnen päivinä kaataa kaiken mierdan Paikallisten Urpojen, eikä oman itsensä syyksi.

Tässä pari päivän kohokohtaa:

Ensimmäinen urpo rinkutti alasummeria kolmesti kun olin suihkussa.  Ja sitten vielä neljännen kerran. Juoksin lopulta vettä valuen, tukka hoitoaineessa ovipuhelimeen. Siellä kiekui pinkeä-ääninen jehovantodistaja kaverinsa kanssa:

“Hyvää huomenta, olemme täällä kertomass….”

“EIIII …. ei kiinnosta nyt eikä koskaan!! Ei etenkään, koska häiriköit tähän aikaan aamusta! Laitapa vaikka siihen raamattusi laitaan, että ei tarvitse minun ovikelloani tulla enää koskaan tulla rimputtelemaan!!”

Seuraavat heivarit sain leipomossa. Olin nimittäin päättänyt ostaa oliivi-ciabattaa, kunnon kahvilakahvin ja ihanan tiramisuleivoksen ihan vain kiusallani. Ei ainakaan mitään täkäläistä, vaan kunnon ylihintaista Eurooppa-kamaa. Kassatyttö vaan laittoi minileivokseni ämpärin kokoiseen muoviseen boksiin, jossa se muhjoutui rikki ennen kuin sain maksetuksi. Pyysin uutta palaa ja pienempää laatikkoa (joita oli pinossa tiskillä), johon sai vastauksen:

“Ne pienet laatikot ovat macaron-leivoksille. Ne on laskettu, enkä siis voi antaa yhtä ilmaiseksi.”

“Ai, no voisitko vaikka ottaa minulta pari pesoa extraa siitä hyvästä, että laitat tuon minun kakkusen silti sellaiseen. En saa sitä muuten ehjänä kotiin”

“Ei käy. Ne on laskettu.”

Siis mitä vit….tjaa?! Luovutin:

“No, sitten otan niitä kirottuja macaron-leivoksia!”

Macaron = paljon melua tyhjästä. Oikealla maracuyan makuinen ja vasemmalla punaiset marjat. Maku on tomusokeritöhnän ja hillon sekoitus. Syön mieluummin irtsareita, vaikka ne eivät ole yhtä cool.

Sitten tielleni tuli paikallinen teleoperaattori, jossa asioin paremman puoliskoni pikkuveljen puolesta. Pikkuveli näet ryöstettiin viikonloppuna, ja minua pyydettiin tänään käymään pikaisesti uudelleenaktivoimassa suljetttu SIM-kortti.

Pikaisesti, my ass!

Asiakaspalvelija-kundi – jonka letti oli muuten suolattu kypäräksi vähintään litralla kuplageeliä – ei suostunut avaamaan liittymää, sillä en ollut tuonut fyysisesti nähtäväksi pikkuveljen uutta kännykkää. SIM-korttia ei siis lukittu tiettyyn puhelimeen, mutta telefirma vaatii nähdä, että jokaista sim-korttia varten on oma puhelimensa. Puhelin oli valitettavasti pikkuveljellä sen varaprepaid-liittymän kanssa koulussa, enkä saanut sitä teleportattua paikalle. Puhelimen IMEI-koodi, malli tai kuva ei tietenkään kelvannut. Eikä niitä edes tarvittu. Se olisi pitänyt vain nähdä…

Iltapäivällä kävimme Herra Nelsonin kanssa lähipuistossa pissillä.

Ei olisi pitänyt.

Puiston oli nimittäin valloittanut Tätijengi, eli lauma kurpahtaneita kotirouvia chihuahua-koirineen, jotka on kaikki puettu erilaisiin röyhelömekkoihin tai muihin typeriin ja tarpeettomiin koiranvaatteisiin. Tädit olivat parkanneet ahterinsa ja koiransa suihkulähteelle, kaivaneet jokainen laukuistaan puolen kilon säkit koirannameja, joita sitten heitteltiin maahan jo valmiiksi ylipainoisille pikku pulusille. Minä sain pahaa silmää, koska nameilla perso katurakkini juoksi myös jaolle.

“Tu perro que raza es? Es que estos premios están especialmente diseñados para los Chihuahuenses!”, rääkyi yksikin röökikeuhko. (Minkä rotuinen koirasi on? Kun nämä keksit ovat vain chihuahua-rotuisille!)

Voitteko kuvitella, yhdellä eukolla oli koirille tarkoitetut sateenvarjorattaat. Niillä se sitten työnteli herranterttunsa puistoon ja takaisin.

Todistusaineistoa koiranrattaista! Por favor, tulkaa hakemaan minut piipaa-autolla hoitoon, jos joku kaunis päivä olen työntelemästä Nelsonia tälläisissä pitkin Espaa! Huomatkaa tädin iloinen "naama norsun *itulla"-ilme. Mulla oli tänään varmaan samanlainen.

Ensinnä sain hommattua uuden – ja jos luoja suo, tällä kertaa pätevän- sähkömiehen numeron ja tuttava-alennuksen talkkarin vaimolta. Talonmiehen rouva on niitä essentiaaleja arkivaikuttajia, joita kannattaa tervehtiä kieli ruskeana aina tavatessa, vaikka kuinka elämä sillä hetkellä vi- …hitottaisi. Nyt tarvitsen sitten enää tunnin-parin slotin päiväsaikaan, jolloin kerkeän vastaanottamaan Sähkö-Cesarin arvioimaan remppatyön laajuuden. Helpommin sanottu kuin tehty.

Torstaina jätin sähkömiehet rauhaan ja lähdin Seppo kainalossa sammuttamaan kulttuurijanoa yläkerran Alejandran taidenäyttelyn avajaisiin. No, niitä tauluja oli noin kymmenen ja niissä oli …ihan kivat värit. Pettymykseni saattoi johtua eroottisävyisten tutkielmien puutteesta. Tai iänikuisen suhruniittymaiseman/vuorijonon/ “repäistyt luonnoslehtiöni sivut” -kollaasien voittopuolisuudesta. Itse taiteilija tuli mestoille pari tuntia myöhässä, siinä odotellessa me litkimme Sepon kanssa tilaisuuden sponsorin, viinimaahantuojan, makeita jälkiruokaviinejä muovituopeista. Yök.

Taide todella kuuluu kaikille: jopa meidät oli kutsuttu.

Puolustukseksemme sanottakoon kuitenkin, että metri kertaa metri -kokoisen gallerian tiloissa ei ollut niiden kymmenen taulun lisäksi paljon muutakaan tekemistä tänä aikana. Etenkään, kun tilasta kolmasosan vei sponsorivirman ständi ja monilukuinen henkilökunta, joka kiersi innokkaana jakamassa kävijöille avaimenperiä ja muuta logokrääsää.

Vanhoina mesenaatteina otimme toki selvää myös hinnoista. Keskustelu gallerian neidin kanssa meni suurinpiirtein näin:

Minä, iloisella ja kovalla äänellä: “Juu hei vaan! Mitäs nämä maksaa nämä tämmöiset taulut, vaikka nyt tuo pyöreä tuolla?”

Gallerian neiti, lievästi järkyttyneenä ja kuiskaten: “Noh…shh… noh, voisimme toki siirtyä sivummalle neuvottelemaan tarkemmin, mutta noh… Jos nyt sanon näin, että tuo minitsemanne raikas Tutkielma Planeetoista II on noin.. 10 000 pesoa (~ 600 euroa).”

Minä: “Just just… kröhö-höhöm joo.”

Johon Sebastian iloisena huudahtaa: “No ei kuitenkaan hei niin ylihinnoteltu kuin voisi kuvitella! Ei sillä että ikinä minä näitä ostaisin!”

Calabaza tipo "Jalouwin", kuten meidän supermarketissa mainostettiin.

Kulttuuri oli läsnä myös loppuviikossa. Lauantaina tanssittiin nimittäin Halloween-juhlia yhden tuttavan mutsin lastentarhalla. Paikalliseen tapaan pukuihin oli panostettu – ja tällä kertaa näkyi jopa kiitettävää varieteettia iänikuisista merirosvoista ja pupukorva-minihamemisuista. Eräs paikallinen ilonpilaajaystäväni sanoi kerran, että “Halloween on vaan tytöille hyväksytty tekosyy vetää muuten suttuisiksi luetut pornokissavetimet niskaan ja kisata kaula-aukon antavuudesta”.

Itse kävin hoitelemassa pukuostoksia paikallisen Tarjoustalon, eli Woolworthin ämmäinosastolla. Ja kukapa olisi uskonut, nilkkapituisen epäseksihameen ja tyylikään one size fits all -puseron lisäksi tein sieltä hankintoja myös elävän elämään! Kauan etsimäni villakangastakki lähti käypään kahdenkympin hintaan, kiva villamekko kuudella eskolla. Kassantäti tosin huomautti, että “tämä mekko on sitten odottavien äitien mallistoa”.

Kippari-Kalle ja Olga lauantain tansseissa.

Alkavalla viikolla juhlitaan onneksi Kuolleiden päivää. Mikäli ennusmerkit ja Outlookin kalenteri pitävät paikkaansa, olen satavarmasti keskiviikkoon mennessä teeman mukaisesti elävä kuollut, joten sehän passaa.

Siihen asti,

Kiitti hei, riitti sei.