Blogi-inspiraatio on kuin Lehtonen ruotsalaisten juhannuspirskeissä:

ENNEN…

…JÄLKEEN

Tästä syystä Meksikon Pikavuoro menee hetken tauolle häpeämään. Toivon kirjoitusinnon ja -ajan löytyvän vielä, ehkä.

Kertokaa te sillä aikaa keitä olette, mistä  tulette ja mitä ihmettä teette täällä lukemassa tätä bashaa?

Hasta …la vista!

Täsä 11 kyssäriä vastauksineen, kiitosta vaan Memmu!

1. Mikä tai kuka inspiroi sinua?

Isoäiti. Elävä todiste siitä, kuinka naisihminen voi pärjätä elämässä loistavasti vaimona, äitinä, mummona ja intellektuellina ymmärtämättä miten tiskikonetta, hellaa, pesukonetta, videoita tai reseptikirjoja käytetään. Hän on myös nainen, joka kieltäytyy hankkimasta tummansinistä kaapumummotakkia, kuulolaitetta tai silmälasien kaulanarua, esteettisistä syistä.

”Nämä ovat vanhuksille”, esteli isoäiti, noin 80 vuotta nuorena.

kuva

2. Jos voisit muuttaa jotakin elämässäsi tällähetkellä, niin mitä se olisi?

Asumisjärjetelyt. Haluan karhuni kanssani asumaan. NYT.

3. Mikä saa sinut suuttumaan?

Partsin alle pesiytynyt äijäkerho, joilla on joku epämääräinen taksibusiness (epävirallinen, tietysti). En kyllä tajua, miten ne ansaitsevat latin latia, koska päivät näyttävät kuluvan rattoisasti vaan meuhkatessa, vetäessä röpöä ja nurkkiin kuseskellessa. Ennen kotiinlähtöä vielä heitettävät päivän eväsroskat nurmikolle, penteleet!

4. Minkä tyylisiä vaatteita käytät?

Ihan kaikenlaisia. Eilen käytin valkoisia liukuvärjättyjä rokkifarkkuja kera killerikorkkareiden, tänään kainoa keijumekkoa sunnuntaibrunssilla  …ja viime viikko meni takakireessä jakkupuvussa. Kieltäydyn ainoastaan:

a) Aikuisten potkupuvuista

b) Ugg-saappaista

c) ”Halpa kallis killutin” -asusteista, kuten Michael Kors -kelloista, -laukuista tai Tory Burch -ballerinoista.

Look what the cat dragged in!

kuva

5. Mistä olet ylpeä?

Selviän nykyään Pilateksen 50 x sarjan teaser-asennossa, jopa sen inner thigh-rinkulan kanssa!

6. Kirja, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

Gregory David Robertsin Shantaram. Luen siitä usein iltaisin järisyttävimpiä kohtia uudelleen. Käsittämätön tarina australialaisesta vankikankurista, joka päätyy hommiin Bombayn afgaanimafiosoille. Sisältää kärsimystä, väkivaltaa, kauneutta, ja ihan mielettömän rakkaustarinan. Kaikki tämä ilman tekotaiteellista paatosta, salaliittoteorioita tai Paolo Coelho-markettifilosofiaa.

7. Kesällä parasta on…?

Hillua valoisa ilta Helsingissä.

8. Kolme tavaraa jota ilman et voisi elää?

Läppäri, kirjat, irokarkit

Elinehto

kuva

9.  Kauneinta, mitä kukaan on koskaan sanonut sinulle?

Kerran uimahallin pukuhuoneessa tuli joku lapsi lallattelemaan ja osoittelemaan eteeni: ”Hyi! RUMA, RUMA, RUUU-MAAA!” Menin sanattomaksi. Sitten paikalle saapui kersan äiti, jolta tämä kysymään: ”Äiti, miksi tuo on noin ruma?”. Äiti tähän: ”Noo, eihän hän ruma ole, hän on vaan alasti.” Ruma-laulun jälkeen se tuntui hyvin kauniilta.

10. Pieni paheesi?

Kaikesta elvistelystä huolimatta koira nukkuu sängyssämme. Syötän sille myös (salaa) pizzanreunoja pöydästä.

11. Bravuurireseptisi on?

Tahini ja marinoidut oliivit. Kontribuutioni kaikkiin nyyttäreihin, pikinikkeihin, illallisiin ja lounaisiin.

Etelästä päivää!

Valitettavan luonnotieteellisen faktan takia en todellakaan sambaa iloisissa hellelukemissa. Täällä ekvaattorin (ks. Wikipedia) Etelänavanpuoleisissa kolkissa on nimittäin alkamassa talvi. Eli herkät loka-marraskuiset tunnelmat.

Juuri nyt myös allekirjoittaneen mieliala kulkee samoissa harmaissa sfääreissä.

Mä en ole ikinä paikalla silloin kuin pitäisi, en täällä, enkä siellä. En pääse häihinne, en tupareihisi, en vauvaa katsomaan, en kolmikymppisille. Lähetän onnittelut Facebookissa ja katson kuvista miten polttarit menivät.

Olen unelmavaimo, joka tulee hirveellä munkilla vuosipäivänä maahan klo 23:50 tax-free -suklaiden kanssa. Olen (nykyään) blondi mustalainen, ikuisella kiertomatkalla maailman äärissä. Anonyymi nomadi, jonka ainoat toistuvat rutiinit ovat taksimatkat lentokentille.

Se ketuttaa toisinaan. Maailma on joka päivä pienempi, mutta kyllä jokainen +/- 10  tunnin rygäys yläilmoissa on melko saatanallista istua vielä tänäkin päivänä.

Juuri nyt tahtoisin olla hetken Kotona. Käydä ruokakaupassa, puristella tunnin finnejä oman lavuaarin edessä, laittaa johdon seinään ilman adapteria, soittaa Sinulle kännykällä samasta aikavyöhykkeestä, ajaa bussilla kotipysäkille, puhua suomea, puhua espanjaa. Olla joskus paikalla silloin kun pitäisi.

Vaan mannen veri vetää kiertämään, tai no duunit ainakin. Kuka arvaa kuvista, missä mennään?

Lähisukuani on monen vuoden ajan vaivannut talttumaton ”antiikki”-virus.

”Antiikkia” lainausmerkeissä siksi, että luulisin etteivät jonkin länsisuomalaisen mummun kuolinpesästä huudetut ruosteiset maitotonkat, vanhat sanomalehdet, homeiset ikkunanpuiteet, jarruttomat Jopot, käytetyt kahvipurnukat tai puolikuntoiset astiat aivan mene 1800-luvun kustavilaishuonekalujen kanssa samassa luokassa. Vaikka toki sen huutokauppamummun talo oli melko lähellä Vartsalan lossia.

”Arapiaa! Joo, kahvat puuttuu, tämä on wanha!” ”Tässä on muumi! Siis Iittalaa! ”Tämähän on sen Virkkusen tekemä…eikun Wirkkulan…tai Wirkkala?”

Kuvat: Paskat Kirppislöydöt

Näiden vuosien aikana olen kerran jos toisenkin pudistellut päätäni tälle wanhan kaman hamstrausvimmalle. Tai siis oikein kiva, että ikäihmisillä (huom äiti! tämä on vastaisku sille ”keski-ikäiselle” syntymäpäiväonnittelulle) on harrasteita, mutta mitä kun ne kirpparilöydöt, huutokauppa-aarteet ja muut retroesineet täyttävät nousuveden lailla joka huoneen, kaapin, kellarin ja mökin? Montako wanhaa matkalaukkua mahtuu rintamamiestaloon?

”Hei kuule tämä räsymatto olisi sinun kämppään NIIN hyvä! Retro! Isäs kanssa saatiin sen rikkinäisen ompelukoneen kanssa kaupan päälle! Voit laittaa sen vaikka seinälle roikkumaan, mä näin kerran Strömssössä kuinka ne…”

Kuva: Huuto.net

Vaan se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Pidän muodista, mutta minulla on valikoiva ja valitettavan kallis maku. Tunnustan myös olevani varsinainen puritaani muotokielen ja laadun suhteen. Ja hyvin, hyvin jääräpäinen  – suorastaan mustavalkoinen – mitä tulee brändeihin. Valitettavasti luoja ei ole kuitenkaan suonut tähän risumajaan prinsessaperintöä, rikasta sugar daddyä tai edes presidentin palkkaa, joiden avustuksella voisin toteuttaa penneistä välittämättä tätä intohimoani. Niinpä olen huomaamattani ajautunut melko syvälle second hand-viidakkoon.

Kun nyt asiaa katselen, olen kuin ilmetty äitini.

Olen 2000-luvun Sulo Vilén. Halvalla!

Kiinnostuin koko kakkoskäsi-ideasta nähtyäni kateellisena erään tuttavan tuttavan löydöksiä merentakaisista vintageputiikeista ja netistä. Valitettavasti Meksikossa ei ole oikein vielä antauduttu täysillä 2nd hand-kaupoille: harvoilla kirpputoreilla myynnissä olevissa likaisissa kuteissa todella on kirppuja, kaksi vaivalla löytämääni vintagebutiikkia myy 99%:sti vain puuhkia ja iltapukuja ja America Apparellin vintagepuoli on vähän…mjääh.

Toisaalta en todellakaan ole mikään kunnollinen vintageasiantuntija. En hae (tai edes tunnista) autenttisia fiftarihameita, hattulaatikoita tai mummukässäreitä, en ole kiinnostunut ysärikeikkapaidoista, uusmuodikkaista hipsteri-folkki-mikälie-lapikkaista tai ihmeellisistä kaavuista, joilla pääsee HEL Looksiin. Meikä kalastelee vaan ihan rehellisesti käytössä kauniiksi kulunutta, mutta ikuisesti aikaa kestävää couturea ja lempparisuunnittelijoiden asusteita, joissa on ajan patinoima look – ja etenkin hinta.

Meinasin tosin jättää koko internettihomman kesken, kun googlehaku ”chanel bag” vei pelkästää ”lähes aito replica” -sivustoille, ja eBay blokkasi kahteen kertaan tilini ennen kuin ehdin edes käyttäjäksi.

CHEAP 99% AUTHENTIC! FOR YOUR EYES ONLY $$$$ !!!

Hetken mietittyäni hiffasin kuitenkin, että hyvän metsästäjän pitää tuntea saaliinsa. Jos live-elämässä on shoppailijaa harhauttamassa kaiken maailman myyjät, niin virtuaalimaailmassa scheissen määrä on expotentiaalinen.

Muutuin siis mutsikseni: luin tuotemerkeistä, suunnittelijoista, brändeistä ja niiden yritystaustoista. Kytsin blogeja, heitin kiekkaa nettikaupoissa, haastattelin asiantuntijoita (yläkerran naapurini on Kanelilla duunissa, ollaan parit kaffet kipattu kysymysteni äärellä), näpelöin live-versioita aina liikeissä.

Osaan varmaan unissani laittaa Losin vintagekaupat järjestykseen (jotain hyötyä tästä maantieteellisestä sijainnista), tiedän kuinka harhauttaa Mehikon ahnasta ja korruptoitunutta tullilaitosta ja olen jopa liittynyt The Purse Forumiin.

Fashionphile, Malleries, Vintage Paris… Etsivä löytää netin aidot mansikkapaikat!

Se on se kutka, se jännitys. Se, kun adrenaliini kihahtaa huiviin tehdessä hyvän löydön. Alkaa hillitön laskeminen ja pohdinta. Riittääkö massit? Ehdinkö mä apajille? Tarviinko mää tätä kuitenkaan? Jos varalta meilaan myyjälle…vai mitäs se kello nyt on? Pitäiskö antaa tärppi jolleen tuttavalle?

En ole koskaan lotonnut, mutta ehkä lauantai-illan jokerinumeroita tarkastaessa tuntuu samalta?

Ja se tärkein: aarteeni tarina! Kenen rinsessan käsipuolessa Positano on viimeksi heilunut?

Ystävänne yksinäinen matkustaja täältä jostain päin Etelä-Amerikkaa hei!

Vuorossa on ännännes kenttä, määränpää, aksentti ja aikavyöhyke. Matkanteon turruttama ajukoppani virkistyy juuri nyt seuraavan korkeakulttuuripläjäyksen parissa:

 

Hasta la vista, amigos!

Jokaiselle Meksikon matkaa suunnittelevalle voin lämpimästi suositella katseen kääntämistä Cancunin kankkugrillaamosta toisaalle. Täällä on ihan valtavan paljon parempia paikkoja – myös rantakohteita – , joissa tonnin lentolipulleen saa hiukka enemmän vastinetta, eikä edes tarvitse kokea nk. ”mä ja 115 frendiä lähettiin Taimaaseen” –tunnelmaa.

Authentic "Like Ants in a Line -experience

Yksi omista suosikeistani on pohjoisessa, Sierra Madrella sijaitsevan Tarahumara-vuoriston läpi puksuttava Orient Express -juna. Tämä Meksikon pikajuna vetää kiekkaa Chihuahuan kaupungista Tyynenmeren rannalle Los Mochisiin ja takaisin, kuljettaen matkaajat läpi Kuparikanjoneiksi (Barrancas del Cobre, Copper Canyon) kutsuttujen, ihan huikeiden maisemien.

Me menimme karjavaunussa, eli economy-luokassa, paikallisten perheiden äänekkässä ja burritontuoksuisessa seurassa. Paremman väen vaunosastoissa penkit ovat siniset, liput tuplahintaisia ja siellä soi hissimusiikki.

Sääli siksensä, että perus Pedro El Meksikaano ei ole kovinkaan vankasti perillä tästä maan yhdestä hienoimmista turistivetonauloista. Kun ilmoitimme Seben kanssa kavereille pääsiäislomareissumme kohteen, oli moni ihan monttu auki: ”Y eso?!”

Maan hallitus on kovasti koettanut panostaa Yucatanin alueen ulkopuolelle suuntautuvaan matkailupromootioon, mutta ihan omakohtaisesta kokemuksesta näillä pohjoisen lehmipoikaseuduilla saa vaativainenkin touristi matkailla ihan huoletta ilman minkään valtakunnan varauksia tai huolta huomisesta, keskellä kovinta sesonkia.

Me siis treffasimme kolumbiaanon kanssa Chihuahuassa, samannimisen osavaltion pääkaupungissa, jonne meikäläinen oli joutunut jo aiemmin työreissun merkeissä. Täältä hyppäsimme Chihuahua-Pacifico -junaan, jolla rytisteltiin tsuku-tsuku-tsuku Sierra Madrelle. Olimme valinneet kartalta ”tökkää sormi”-menetelmällä yhden pysäkin, Posadas del Barranca, jossa jäimme junasta. Tarkoituksena oli viettää hermoloma kaukana kaikesta, pienessä Areponapuchi -nimisessä vuoristokylässä.

Kylänraitti Arepossa

Kunnon cityurpoina pölähdimme Arepon kylänraitille vedettävinen matkalaukkuinemme ja Visa vinkuu -mentaliteetilla. Juna-asemalla vastassa oli ”hotellin” puolesta nuorempi herra Diaz, kipeästi iskareiden vaihtoa vailla olevalla lava-autollaan. 5 minuutin ajomatkan aikana selvisi, ettei Arepossa ole a) käteisautomaattia (korttimaksumahdollisuudesta nyt puhumattakaan) b) bensistä, baaria tahi supermarkettia c) paljon muuta kuin mettää, vuoria ja lehmiä.

Kuparikanjoni on neljä kertaa suurempi kuin Grand Canyon Jenkkilässä. Ja vähintään yhtä monta kertaa vähemmän kuuluisa.

Me vietimme sitten kolme päivää lännensatulassa, tutkien kanjoneita, laaksoja, vuoria ja tiettömän taipaleen takana olevia vuoristokyliä. Otimme kontaktia elekielellä paikallisiin inkkareihin, vikkeliin narusandaaleissa hölkkääviin tarahumaroihin, ja kuulimme uskomattomia tarinoita paikallisilta cowboyltä, jotka olivat piiloittelleet viikkoja autiomaan pusikoissa loikatakseen laittomasti rajan yli Amerikkaan maalamaan taloja.

Kauramoottorilla pääsee pisimmälle autoteiden puuttuessa. Opastimena paikallinen härresmanni.

Neljäntenä päivänä palasimme nk. ”ihmisten ilmoille”, eli parin tunnin bussimatkan pääss olevaan Creelin kylään. Creel on eräänlainen backpacker-keskittymä, perusruma radanvarsipueblo, jonne moni eurooppalainen/israelilainen kalastajahousumatkaaja pysähtyy täydentämään tarpeitaan ennen pidempää rykäystä vuoristossa. Täällä pääsee myös enempiä ajattelematta ohjatulle turistikierrokselle Tarahumara-intiaanien reservaattiin, morjenstelemaan luolissa asuvia paikallisia sekä tutustumaan lähialueen järviin, kuumiin lähteisiin  ja vesiputouksiin.

Arareko-järvi

Tarahumaroiden köyhyys on muuten silmiinpistävää: värikkäisiin mekkoihin puetut pikkulapset tulevat räkä poskella pyytämään pesoa kolmen sanan espanjankielentaidollaan tai myymään marjoista tehtyjä koruja. Teiniraskaudet intiaanikommuuneissa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja erittäin alkeellisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta vastaa lähinnä pari katolista lähetysseuraa. Täällä en minäkään, varsinainen tinkimuija, kehdannut neuvotella villahuopain tukkualesta myyjämummojen kanssa.

Lapsi kuin Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä.

Ehkä hienoin tapa kokea Meksikon pikajuna on kuitenkin matkata parin pysähdyksen kera aivan päätepysäkille Tyynenmeren Los Mochisiin asti, ja ottaa sieltä lautta lahden yli Baja Californian La Paziin.

La Paz on kiva ja tyylikäs rantakaupunki, jonka turistiprofiili koostuu suureksi osin varakkaammista ameriikkalaiseläkeläisistä. Täältä kannattaa vuokrata auto, jolla voi päristellä ympäri niemimaata, visiteeraten Eaglesin kipaleesta tutussa Hotel Californiassa, Los Cabosin rannoilla paparazzaamassa Britneytä ja muita jenkkijulkimoita, ihmetellä leffoista tuttuja kolmisakaraisia kaktuksia ja aavikkoruusuja, sekä marras-joulukuussa bongata ulapalta poikimaan saapuvia jättimäisiä harmaavalaita.

"Ala-Kalifornian" liekehtivät kaktukset

Sanotaan, että jos ei ole mitään positiivista asiaa, on parempi pitää suunsa kiinni. En kuitenkaan tiedä keitä siellä ruudun takana on, joten otan vapauden valittaa ihan keskenäni.

1. Joku on tuonut asuinrakennukseemme lapsen. Se huutaa …tai ehkä ”laulaa” jossain tuolla yläkerrassa kolmatta tuntia, ja kello on puoli 12 yöllä.

2. Ulkona tulee vettä täydellä soitolla ja viemärit tulvivat. Koirakaan ei halua ulko-ovella astua kadulle, katsoo vaan syyttävästi.

3. Hermo menee näihin maanjäristyksiin. Tänään tuli taas vaihteeksi kyytiä seitsemän Richterin edestä. Olin sillä nimenomaisella hetkellä linnoittautunut vessaan lukemaan Ninan ja Loren aviokriisistä vanhasta Seiskasta, enkä kerennyt näiltä kiireiltäni evakuoitumaan. First things first! Tiedätte muuten mistä kasasta etsiä, jos menee joskus rakennus säpäleiksi.

4. Kuka räjäyttäisi Excelit, raportit ja CRM:n tältä planeetalta? Maanjäristysten takia katkeileva nettiyhteys pilaa kaiken, koska yhteys serveriin on katkolla joka kolmas sekunti. ”You appear to be offline. Do you want to send an error report?” VOI KETTU KUMALAUTA!

5. Jääkaappiin jäi viikonlopuksi muhimaan DIY pääsiäisyllätys, eli vanhaksi menneet kananmunat (tai no oikei, ehkä ne olivat jääneet sinne jo vähän aikaisemmin…). Keittiössä haisee sellutehtaalle. Vika ei voi olla minussa.

6. Eikö tuo lapsi ikinä hiljene? Mitä se laulaa? Yhdynkö kuoroon vai menenkö teippaamaan sen suun?

Voi viikset!

Heissulivei kaikki ihanat mussukat siellä ruudun takana!!

Nyt aion kertoa teille Hasta La Vistan Blogi Meetingistä, joka järjestettin viime viikonloppuna erään ihanaisen lukijani avustuksella. Terveisiä vaan sinne kaunotar!!

Koska sanat eivät riitä yksin summaamaan tätä vuoden kuuminta blogitapahtumaa, kuvasaldo puhukoon puolestaan.

Aloitimme tapaamisen valmistelut suloisen Maja-kaunottaren kanssa jo päivää aikaisemmin Saksin kenkäosastolla, josta ei kuitenkaan kolmen tunnin sovittelun jälkeen löytynyt niitä oikeita Loubeja. Samalla reissulla piipahdimme kuitenkin sentään Sephoralla hakemassa muutamat essentiaalit  tarvikkeet, joita ilman blogimiitti ei olisi oikea blogimiitti.

Orgasmit naamaan! Jos naisen poskipuna ei ole NARSilta, niin ilta on pilalla.

Oletteko ehkä sattumalta kuulleet Urban Decayn Naked -paletista? Ette varmaan. Joka tapauksessa suosittelemme!

Olin kattanut salonkiin monenlaista herkkua: Vaaleanpunaista shampanjaa, First Price marenkeja ja sipsejä! Ja tietysti talon vettä! Tosin pitäydyimme toisen osallistujan vuoksi (erilainen bakteerikanta) kuplajuomissa. Ihan varan vuoksi meillä oli tämän lisäksi vähän 50 prosenttista Minttuviinaa, joka kuuleman mukaan on maitohappobakteereitakin tehokkaampi apu matkalijan vatsavaivojen ennaltaehkäisyssä.

Sorry herkkukuvien postaamisesta!!

Yksi tosi hyvä rosee kupliva on kalifornialainen André-viini. Pirskahteleva, innokas, ehkä jopa hieman vappumainen jälkimaku!

Ja sitten ne päivän asut!

Ihana blogiystäväni lennähti juhliin suoraan muodin Mekasta, eli Suomen Raahesta. Hän kertoi inspiroituneensa kovasti pohjoispohjanmaalaisesta maalaistyttötyylistä (villasukat ja terveyssandaalit) saaden paikallisilta paljon kiitosta ja kommentteja. (ansaitset niin ne kehut, suloisuus!!) Tällä kertaa ystäväni päätyi lääkärintakki-legginssit -yhdistelmän sijaan kuitenkin tähän tummansiniseen mekkoon.

Dress: Asos, Leggings: mallin omat, Ballerinas: ? , Champagne Glass: Zara Home

Minä olin pari viikkoa etukäteen koittanut hieman hakea oikeaa touchia piirtämällä Picasalla inspiraatiokollaaseja ja kahlaten ruotsalaisia blogeja ja H&M kuvastoa läpi. Päädyinkin lopulta rakentamaan asukokonaisuuden leveälahkeisten cowboyfarkkujen ympärille, vanha hevostyttö kun olen.

Jeans: Zara, Body: American Apparel, Heels: Capa de Ozono, Bag: LV, Necklace: LAB, Dog: Nelson

Juuri ennen lähtöä baariin sattui sitten suuremman luokan asukriisi! Järkyttävä, aiemmin huomaamatta jäänyt luontoilmiö oli lähes pilata kaiken.

Lintu perkele oli kakannut Balenciagaan! Fashion tragedia!

Laukunvaihdon jälkeen päätimme lähteä jatkamaan blogimiittiä Buddha Bariin. Matkalla pysähdyimme kuitenkin vielä muutamille spontaaneille Dagens Outfit -sessioille,  värisevien katulamppujen kajastuksessa. Tosi mukavaa vaihtelua ottaa asukuvia ulkona! Tavalliseen poseeraukseekin saa ihan uutta syvyyttä.

"Katson tässä silleen luonnollisesti tätä katukivetystä"

"Mene hei ihan rohkeesti vaan sinne kukkalaatikkoon!"

Niin, se Buddha Bar. Suosittelen skippaamaan tämän ysäriklassikon ruokapuolen ja suuntaamaan ihan rehellisesti mestan yläkerran baariin. Se sitarinvingutus-loungemuzakki on hiukan last season, mutta moniin muihin paikkoihin verrattuna siellä voi kuitenkin keskustella vieruskaverin kanssa ilman megafonia. Ja drinkit on oikein juotavia.

Hörpsistä

Huulet törrölle ja menoX!

Taas muuten tuli huomattua, että eihän sitä saa ihminen rauhassa ottaa edes blogiinsa kuvia baarin vessassa. Heti on tutut kimpussa! Törmäsimme nenäonnettomuudesta tuttuun ruotsalaisleegioon naisten vessassa kesken kuvaussession. Rendez-vous saattoi olla vastapuolelle hiukan hämmentävä kokemus, vaikka koitinkin kertoa selkeällä ruotsillani: ”Alltså dont worry, vi tomar lite bilder här por que jag är como una bloggare, vet du?!”

Tässä tavoiteltiin Miljonääriäidit Maria ja Nina -tyylistä intensiivistä katsetta, joka keskeytyi kun tuttuja lappasi sisään.

Sitten oli pakko käyttäytyä hetki normaalisti

Mutta eiväthän tyylibloggarit jää tuleen makaamaan! Illan ohjelmassa oli siirtyminen baarista eksklusiivisiin vip kotipippaloihin Echegarayhin.

Ihan kaikkea en tästä eteenpäin voi enää paljastaa suojellakseni paikallisten ystävieni yksityisyyttä (tai ainakin on parempi, että biletalon yläkerrassa nukkunut vanhempi rouvasenkilö ei sattumalta löydä todisteita siitä, ketkä hänen talossansa huudattivat nupit kaakossa suomalaista laatumusiikkia, kuten Maijasen Pavea. Kello kolme yöllä, luonnollisesti.)

illan viimeiset

Tässä joku veikeä hetki blogimiitin ensimmäisiltä jatkoilta

Ja tässä tunnelmia matkalta kakkosjatkoille.

Translation: The first Hasta la Vista blog meeting was organized in Mexico last weekend! Sadly it was only me and my (only) reader attending the meeting. These photos reflect the classy atmosphere and style we maintained during the meeting and its after party parties.

Eräs harmillinen asia Meksikossa on suomalaisen gourmeen puute. Siis Kymppi Kasvishernekeiton, Rotanrykäyksien, Polar-juuston, ruikkarien ja Bon Aqua Vadelmavissyn. Ei ole kuulkaa merimieskirkkoa myyjäisineen, ei IKEAn ruokaosastoa tai edes Pandan lakuja, joista toisinaan kateellisena luen muiden ulkolaisten blogeista.

I miss you guys!

Joku näppärämpi varmaan kokkaisi itse, esimeriksi tuota hernaria, mutta uskokaa pois, se ei minun kotikeittiössäni olisi herkkua, luultavasti ei edes syömäkelpoista (vrt. purkkakeitto). Leipää on myös vaikea paistaa, koska en ole viimeisen 3 vuoden aikana onnistunut keksimään miten uuni syttyy. Sieltä tulee kyllä kaasua, mutta vaikka kuinka tiirailen luukusta sisään sytkärin kanssa, ei se pirulainen ota syttyäkseen. Äh.

Lisäksi kaipaan juuri nyt suomalaisia aikakaus- ja naistenlehtiä.

Olen kova lukemaan, ja vaikka kirjat tulee hankittua nykyään iPadille, pieni puritaani minussa vaatii lehdet sentään paperi + muste -versiona.  Suomalaisesta aikakauslehtijournalismista voi toki jokainen siellä kotomaassa mutista mitä haluaa, mutta nurisijat tervetuloa vaan tänne katsastamaan taso! Satanen vetoa, että luettuanne läpi mehikolaisen lehtihyllyn tarjonnan, mökkinne vessan Suomen Kuivalehdet vuodelta 1991 iänikuisine Karjalassa rajan takana -artikkeleineen alkavat näyttää todelliselta tähtijournalismilta. Seiskakin on aika köyhää kamaa verattuna esim täkäläiseen viikkolehti TV NOTASiin.

Olen monesti miettinyt, että kuka tässä toimituksessa vasta noiden yläkulman leidien photaroinnista... Ehkä huomaatte, luonnollinen look ei ole vielä saapunut Meksikoon.

kuva

Muoti- ja ämmälehtien (Elle, InStyle, Vanidades, Glamour… ja mitä näitä nyt on) paikallisversioiden juttujen journalistinen taso on myös todella vaatimaton ja editoriaalien innovatiivisuus pääsääntöisesti hyvin laimeaa. Ensivaikutelma on se, että lukijan ei oleteta osaavan lukea kuvatekstejä enempää, joten ne kaksi painettua lausetta voi olla ihan mitä vaan bashaa siinä rasvasiepparimainosten välissä. Ja mitä turhaa sitä mitään omaakaan kuvaamaan! Kuvathan voi pieraista Gettyltä tai pyytää lukijoilta sumuisia kännykameraotoksia.

Suosittelen ihan rehellisesti miestenlehtien, kuten CQ ja Esquire, täkäläisversioita tai suosikkiani, muotiteollisuuteen keskittyvää INFASHIONia. Ei kannata peljästyä sen hiukan noloa ysärimäistä leiskaa – jutut ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoittettuja. Etenkin Kolumbian versio on tosi kiva.

Vähän aikaa sitten luulin onneni kääntyneen näiden kaipausten suhteen.

Olimme  läheisen Le Pain Quotidien -leipomon terdellä, kun sinne lävähti kuvausryhmä shootingiin jonkun tuntemattoman kuminaamaisen paikallisen seurapiirisuuruuden kanssa (luultavasti juuri johonkin telenovela-glamourlehteen), ja me pakenimme Seben kanssa mestan sisätiloihin lounastamaan. Ja mitä sisältä löysinkään! PQ:ssahan myydään tuoretta RUISLEIPÄÄ, jumankeidat! Vieläpä semmoista kunnon suomikamaa: lisäaineetonta, paksukorista ja juureen tehtyä!

Ruikkarin aiheuttamassa hekumassa päädyin myös antamaan sadannen uuden mahdollisuuden Meksikon Postilaitokselle, ja pyysin äippää laittamaan tulemaan uusimmat Imaget, Oliviat ja muut. Kaikki vaikutti tosi hyvältä: Itellalta luvattiin lähetyksen olevan perillä max. 8 päivässä, ykkösluokassa.

Sweep..sweep..öö, mites tämä nyt toimikaan..? Insinöörinmuija on tyydyttävä Amazonin tarjontaan, kunnes posti suvaitsee saapua.

Nyt on mennyt yli kaksi viikkoa. Lienee kai turha edes sanoa, ettei lehtilähetystä ole näkynyt mailla eikä halmeilla.

Viikko, ja menen omakätisesti ristiinnaulitsemaan postitoimiston vajakit.

Valot vihreinä, kymmenien autojen jono takana. Mitä tekee hän? No ottaa tietysti tirsat sillä aikaa kun poika pesee tuulilasia! SIINÄS TÖÖTTÄILETTE!!

Arkistot

wordpress stat