Eräs harmillinen asia Meksikossa on suomalaisen gourmeen puute. Siis Kymppi Kasvishernekeiton, Rotanrykäyksien, Polar-juuston, ruikkarien ja Bon Aqua Vadelmavissyn. Ei ole kuulkaa merimieskirkkoa myyjäisineen, ei IKEAn ruokaosastoa tai edes Pandan lakuja, joista toisinaan kateellisena luen muiden ulkolaisten blogeista.

I miss you guys!

Joku näppärämpi varmaan kokkaisi itse, esimeriksi tuota hernaria, mutta uskokaa pois, se ei minun kotikeittiössäni olisi herkkua, luultavasti ei edes syömäkelpoista (vrt. purkkakeitto). Leipää on myös vaikea paistaa, koska en ole viimeisen 3 vuoden aikana onnistunut keksimään miten uuni syttyy. Sieltä tulee kyllä kaasua, mutta vaikka kuinka tiirailen luukusta sisään sytkärin kanssa, ei se pirulainen ota syttyäkseen. Äh.

Lisäksi kaipaan juuri nyt suomalaisia aikakaus- ja naistenlehtiä.

Olen kova lukemaan, ja vaikka kirjat tulee hankittua nykyään iPadille, pieni puritaani minussa vaatii lehdet sentään paperi + muste -versiona.  Suomalaisesta aikakauslehtijournalismista voi toki jokainen siellä kotomaassa mutista mitä haluaa, mutta nurisijat tervetuloa vaan tänne katsastamaan taso! Satanen vetoa, että luettuanne läpi mehikolaisen lehtihyllyn tarjonnan, mökkinne vessan Suomen Kuivalehdet vuodelta 1991 iänikuisine Karjalassa rajan takana -artikkeleineen alkavat näyttää todelliselta tähtijournalismilta. Seiskakin on aika köyhää kamaa verattuna esim täkäläiseen viikkolehti TV NOTASiin.

Olen monesti miettinyt, että kuka tässä toimituksessa vasta noiden yläkulman leidien photaroinnista... Ehkä huomaatte, luonnollinen look ei ole vielä saapunut Meksikoon.

kuva

Muoti- ja ämmälehtien (Elle, InStyle, Vanidades, Glamour… ja mitä näitä nyt on) paikallisversioiden juttujen journalistinen taso on myös todella vaatimaton ja editoriaalien innovatiivisuus pääsääntöisesti hyvin laimeaa. Ensivaikutelma on se, että lukijan ei oleteta osaavan lukea kuvatekstejä enempää, joten ne kaksi painettua lausetta voi olla ihan mitä vaan bashaa siinä rasvasiepparimainosten välissä. Ja mitä turhaa sitä mitään omaakaan kuvaamaan! Kuvathan voi pieraista Gettyltä tai pyytää lukijoilta sumuisia kännykameraotoksia.

Suosittelen ihan rehellisesti miestenlehtien, kuten CQ ja Esquire, täkäläisversioita tai suosikkiani, muotiteollisuuteen keskittyvää INFASHIONia. Ei kannata peljästyä sen hiukan noloa ysärimäistä leiskaa – jutut ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoittettuja. Etenkin Kolumbian versio on tosi kiva.

Vähän aikaa sitten luulin onneni kääntyneen näiden kaipausten suhteen.

Olimme  läheisen Le Pain Quotidien -leipomon terdellä, kun sinne lävähti kuvausryhmä shootingiin jonkun tuntemattoman kuminaamaisen paikallisen seurapiirisuuruuden kanssa (luultavasti juuri johonkin telenovela-glamourlehteen), ja me pakenimme Seben kanssa mestan sisätiloihin lounastamaan. Ja mitä sisältä löysinkään! PQ:ssahan myydään tuoretta RUISLEIPÄÄ, jumankeidat! Vieläpä semmoista kunnon suomikamaa: lisäaineetonta, paksukorista ja juureen tehtyä!

Ruikkarin aiheuttamassa hekumassa päädyin myös antamaan sadannen uuden mahdollisuuden Meksikon Postilaitokselle, ja pyysin äippää laittamaan tulemaan uusimmat Imaget, Oliviat ja muut. Kaikki vaikutti tosi hyvältä: Itellalta luvattiin lähetyksen olevan perillä max. 8 päivässä, ykkösluokassa.

Sweep..sweep..öö, mites tämä nyt toimikaan..? Insinöörinmuija on tyydyttävä Amazonin tarjontaan, kunnes posti suvaitsee saapua.

Nyt on mennyt yli kaksi viikkoa. Lienee kai turha edes sanoa, ettei lehtilähetystä ole näkynyt mailla eikä halmeilla.

Viikko, ja menen omakätisesti ristiinnaulitsemaan postitoimiston vajakit.

Mainokset