Jokaiselle Meksikon matkaa suunnittelevalle voin lämpimästi suositella katseen kääntämistä Cancunin kankkugrillaamosta toisaalle. Täällä on ihan valtavan paljon parempia paikkoja – myös rantakohteita – , joissa tonnin lentolipulleen saa hiukka enemmän vastinetta, eikä edes tarvitse kokea nk. ”mä ja 115 frendiä lähettiin Taimaaseen” –tunnelmaa.

Authentic "Like Ants in a Line -experience

Yksi omista suosikeistani on pohjoisessa, Sierra Madrella sijaitsevan Tarahumara-vuoriston läpi puksuttava Orient Express -juna. Tämä Meksikon pikajuna vetää kiekkaa Chihuahuan kaupungista Tyynenmeren rannalle Los Mochisiin ja takaisin, kuljettaen matkaajat läpi Kuparikanjoneiksi (Barrancas del Cobre, Copper Canyon) kutsuttujen, ihan huikeiden maisemien.

Me menimme karjavaunussa, eli economy-luokassa, paikallisten perheiden äänekkässä ja burritontuoksuisessa seurassa. Paremman väen vaunosastoissa penkit ovat siniset, liput tuplahintaisia ja siellä soi hissimusiikki.

Sääli siksensä, että perus Pedro El Meksikaano ei ole kovinkaan vankasti perillä tästä maan yhdestä hienoimmista turistivetonauloista. Kun ilmoitimme Seben kanssa kavereille pääsiäislomareissumme kohteen, oli moni ihan monttu auki: ”Y eso?!”

Maan hallitus on kovasti koettanut panostaa Yucatanin alueen ulkopuolelle suuntautuvaan matkailupromootioon, mutta ihan omakohtaisesta kokemuksesta näillä pohjoisen lehmipoikaseuduilla saa vaativainenkin touristi matkailla ihan huoletta ilman minkään valtakunnan varauksia tai huolta huomisesta, keskellä kovinta sesonkia.

Me siis treffasimme kolumbiaanon kanssa Chihuahuassa, samannimisen osavaltion pääkaupungissa, jonne meikäläinen oli joutunut jo aiemmin työreissun merkeissä. Täältä hyppäsimme Chihuahua-Pacifico -junaan, jolla rytisteltiin tsuku-tsuku-tsuku Sierra Madrelle. Olimme valinneet kartalta ”tökkää sormi”-menetelmällä yhden pysäkin, Posadas del Barranca, jossa jäimme junasta. Tarkoituksena oli viettää hermoloma kaukana kaikesta, pienessä Areponapuchi -nimisessä vuoristokylässä.

Kylänraitti Arepossa

Kunnon cityurpoina pölähdimme Arepon kylänraitille vedettävinen matkalaukkuinemme ja Visa vinkuu -mentaliteetilla. Juna-asemalla vastassa oli ”hotellin” puolesta nuorempi herra Diaz, kipeästi iskareiden vaihtoa vailla olevalla lava-autollaan. 5 minuutin ajomatkan aikana selvisi, ettei Arepossa ole a) käteisautomaattia (korttimaksumahdollisuudesta nyt puhumattakaan) b) bensistä, baaria tahi supermarkettia c) paljon muuta kuin mettää, vuoria ja lehmiä.

Kuparikanjoni on neljä kertaa suurempi kuin Grand Canyon Jenkkilässä. Ja vähintään yhtä monta kertaa vähemmän kuuluisa.

Me vietimme sitten kolme päivää lännensatulassa, tutkien kanjoneita, laaksoja, vuoria ja tiettömän taipaleen takana olevia vuoristokyliä. Otimme kontaktia elekielellä paikallisiin inkkareihin, vikkeliin narusandaaleissa hölkkääviin tarahumaroihin, ja kuulimme uskomattomia tarinoita paikallisilta cowboyltä, jotka olivat piiloittelleet viikkoja autiomaan pusikoissa loikatakseen laittomasti rajan yli Amerikkaan maalamaan taloja.

Kauramoottorilla pääsee pisimmälle autoteiden puuttuessa. Opastimena paikallinen härresmanni.

Neljäntenä päivänä palasimme nk. ”ihmisten ilmoille”, eli parin tunnin bussimatkan pääss olevaan Creelin kylään. Creel on eräänlainen backpacker-keskittymä, perusruma radanvarsipueblo, jonne moni eurooppalainen/israelilainen kalastajahousumatkaaja pysähtyy täydentämään tarpeitaan ennen pidempää rykäystä vuoristossa. Täällä pääsee myös enempiä ajattelematta ohjatulle turistikierrokselle Tarahumara-intiaanien reservaattiin, morjenstelemaan luolissa asuvia paikallisia sekä tutustumaan lähialueen järviin, kuumiin lähteisiin  ja vesiputouksiin.

Arareko-järvi

Tarahumaroiden köyhyys on muuten silmiinpistävää: värikkäisiin mekkoihin puetut pikkulapset tulevat räkä poskella pyytämään pesoa kolmen sanan espanjankielentaidollaan tai myymään marjoista tehtyjä koruja. Teiniraskaudet intiaanikommuuneissa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja erittäin alkeellisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta vastaa lähinnä pari katolista lähetysseuraa. Täällä en minäkään, varsinainen tinkimuija, kehdannut neuvotella villahuopain tukkualesta myyjämummojen kanssa.

Lapsi kuin Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä.

Ehkä hienoin tapa kokea Meksikon pikajuna on kuitenkin matkata parin pysähdyksen kera aivan päätepysäkille Tyynenmeren Los Mochisiin asti, ja ottaa sieltä lautta lahden yli Baja Californian La Paziin.

La Paz on kiva ja tyylikäs rantakaupunki, jonka turistiprofiili koostuu suureksi osin varakkaammista ameriikkalaiseläkeläisistä. Täältä kannattaa vuokrata auto, jolla voi päristellä ympäri niemimaata, visiteeraten Eaglesin kipaleesta tutussa Hotel Californiassa, Los Cabosin rannoilla paparazzaamassa Britneytä ja muita jenkkijulkimoita, ihmetellä leffoista tuttuja kolmisakaraisia kaktuksia ja aavikkoruusuja, sekä marras-joulukuussa bongata ulapalta poikimaan saapuvia jättimäisiä harmaavalaita.

"Ala-Kalifornian" liekehtivät kaktukset

Mainokset