Lähisukuani on monen vuoden ajan vaivannut talttumaton ”antiikki”-virus.

”Antiikkia” lainausmerkeissä siksi, että luulisin etteivät jonkin länsisuomalaisen mummun kuolinpesästä huudetut ruosteiset maitotonkat, vanhat sanomalehdet, homeiset ikkunanpuiteet, jarruttomat Jopot, käytetyt kahvipurnukat tai puolikuntoiset astiat aivan mene 1800-luvun kustavilaishuonekalujen kanssa samassa luokassa. Vaikka toki sen huutokauppamummun talo oli melko lähellä Vartsalan lossia.

”Arapiaa! Joo, kahvat puuttuu, tämä on wanha!” ”Tässä on muumi! Siis Iittalaa! ”Tämähän on sen Virkkusen tekemä…eikun Wirkkulan…tai Wirkkala?”

Kuvat: Paskat Kirppislöydöt

Näiden vuosien aikana olen kerran jos toisenkin pudistellut päätäni tälle wanhan kaman hamstrausvimmalle. Tai siis oikein kiva, että ikäihmisillä (huom äiti! tämä on vastaisku sille ”keski-ikäiselle” syntymäpäiväonnittelulle) on harrasteita, mutta mitä kun ne kirpparilöydöt, huutokauppa-aarteet ja muut retroesineet täyttävät nousuveden lailla joka huoneen, kaapin, kellarin ja mökin? Montako wanhaa matkalaukkua mahtuu rintamamiestaloon?

”Hei kuule tämä räsymatto olisi sinun kämppään NIIN hyvä! Retro! Isäs kanssa saatiin sen rikkinäisen ompelukoneen kanssa kaupan päälle! Voit laittaa sen vaikka seinälle roikkumaan, mä näin kerran Strömssössä kuinka ne…”

Kuva: Huuto.net

Vaan se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Pidän muodista, mutta minulla on valikoiva ja valitettavan kallis maku. Tunnustan myös olevani varsinainen puritaani muotokielen ja laadun suhteen. Ja hyvin, hyvin jääräpäinen  – suorastaan mustavalkoinen – mitä tulee brändeihin. Valitettavasti luoja ei ole kuitenkaan suonut tähän risumajaan prinsessaperintöä, rikasta sugar daddyä tai edes presidentin palkkaa, joiden avustuksella voisin toteuttaa penneistä välittämättä tätä intohimoani. Niinpä olen huomaamattani ajautunut melko syvälle second hand-viidakkoon.

Kun nyt asiaa katselen, olen kuin ilmetty äitini.

Olen 2000-luvun Sulo Vilén. Halvalla!

Kiinnostuin koko kakkoskäsi-ideasta nähtyäni kateellisena erään tuttavan tuttavan löydöksiä merentakaisista vintageputiikeista ja netistä. Valitettavasti Meksikossa ei ole oikein vielä antauduttu täysillä 2nd hand-kaupoille: harvoilla kirpputoreilla myynnissä olevissa likaisissa kuteissa todella on kirppuja, kaksi vaivalla löytämääni vintagebutiikkia myy 99%:sti vain puuhkia ja iltapukuja ja America Apparellin vintagepuoli on vähän…mjääh.

Toisaalta en todellakaan ole mikään kunnollinen vintageasiantuntija. En hae (tai edes tunnista) autenttisia fiftarihameita, hattulaatikoita tai mummukässäreitä, en ole kiinnostunut ysärikeikkapaidoista, uusmuodikkaista hipsteri-folkki-mikälie-lapikkaista tai ihmeellisistä kaavuista, joilla pääsee HEL Looksiin. Meikä kalastelee vaan ihan rehellisesti käytössä kauniiksi kulunutta, mutta ikuisesti aikaa kestävää couturea ja lempparisuunnittelijoiden asusteita, joissa on ajan patinoima look – ja etenkin hinta.

Meinasin tosin jättää koko internettihomman kesken, kun googlehaku ”chanel bag” vei pelkästää ”lähes aito replica” -sivustoille, ja eBay blokkasi kahteen kertaan tilini ennen kuin ehdin edes käyttäjäksi.

CHEAP 99% AUTHENTIC! FOR YOUR EYES ONLY $$$$ !!!

Hetken mietittyäni hiffasin kuitenkin, että hyvän metsästäjän pitää tuntea saaliinsa. Jos live-elämässä on shoppailijaa harhauttamassa kaiken maailman myyjät, niin virtuaalimaailmassa scheissen määrä on expotentiaalinen.

Muutuin siis mutsikseni: luin tuotemerkeistä, suunnittelijoista, brändeistä ja niiden yritystaustoista. Kytsin blogeja, heitin kiekkaa nettikaupoissa, haastattelin asiantuntijoita (yläkerran naapurini on Kanelilla duunissa, ollaan parit kaffet kipattu kysymysteni äärellä), näpelöin live-versioita aina liikeissä.

Osaan varmaan unissani laittaa Losin vintagekaupat järjestykseen (jotain hyötyä tästä maantieteellisestä sijainnista), tiedän kuinka harhauttaa Mehikon ahnasta ja korruptoitunutta tullilaitosta ja olen jopa liittynyt The Purse Forumiin.

Fashionphile, Malleries, Vintage Paris… Etsivä löytää netin aidot mansikkapaikat!

Se on se kutka, se jännitys. Se, kun adrenaliini kihahtaa huiviin tehdessä hyvän löydön. Alkaa hillitön laskeminen ja pohdinta. Riittääkö massit? Ehdinkö mä apajille? Tarviinko mää tätä kuitenkaan? Jos varalta meilaan myyjälle…vai mitäs se kello nyt on? Pitäiskö antaa tärppi jolleen tuttavalle?

En ole koskaan lotonnut, mutta ehkä lauantai-illan jokerinumeroita tarkastaessa tuntuu samalta?

Ja se tärkein: aarteeni tarina! Kenen rinsessan käsipuolessa Positano on viimeksi heilunut?

Mainokset