You are currently browsing the category archive for the ‘A la mexicana’ category.

Valot vihreinä, kymmenien autojen jono takana. Mitä tekee hän? No ottaa tietysti tirsat sillä aikaa kun poika pesee tuulilasia! SIINÄS TÖÖTTÄILETTE!!

Mainokset

Tämä blogi ei toudellakaan kerro muodista, mutta menköön nyt tämän kerran.

Sebastianilta nimittäin menee mun tyylianalyysit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja täkäläisten tyttökavereiden kuullen pitää vähän varoa mitä marisee lokaalista muodista. Tulen siis tänne interwebiin jäkättämään!

Olen ehkä joskus saattanut mainita latinoleidien ja allekirjoittaneen eriäväisen pukeutumistyylin.

Meksikaanothan fanittavat white trash -merkkejä, joissa on isot logot ja timangeja. Guessia, Coachia, Armani Exchangea, Bebéä, Juicy Couturea… Lentokenttälookkien ykkönen on naisilla kultainen JC:n velooriasu, jossa huppari on jätetty viekottelevasti auki, jotta alta varmasti näkyy kaikille t-paita, jossa lukee mahdollisimman isolla ”A/X” , korkeimmat mahdolliset kiilakorot, mielellään nilkkanaruilla, Luikan laukku ja painavat kultakäämit.

No, voitte uskoa, että alennusmyyntien aikaan tämä pieni ero on suoranainen lottovoitto! Kaikki meikän suosimat hepeneet ovat viimeisinä jäljellä -70% alessa (oikeassa koossa ja koskemattomina!), kissatappelua käydään vaan viimeisistä kinnaavankireistä leopaardi-suomu-tissivako-bling-bling-luomuksista.

Aurinkolaseja kuuluu myös käyttää sisällä ja ulkona, satoi tai paistoi. Eiliset vieruskaverini – paraguaylainen föönattu äiti tyttärineen- lentokoneessa istuivat esimerkiksi koko lennon (6 tuntia) aurinkolasit päässä, minkä vuoksi he joutuivat ikävästi kuikuilemaan linssien alta aina, kun Miehenpuolikkaissa tuli hauskimmat  (paskimmat) ”vitsit”. Epäilen, että leidejä häikäisi farkkujensa glitterit ja timanttikirjailut. Sanokaa vaan, että katseeni vaeltaa, mutta huomasin poistuessa, että molempien perssiisseenkin oli timanttikirjailtu isolla ”BEBÈ”.

Täällä on tosiaan myös helkkarin hyvät alennusprosentit sesongin vaihtuessa, oikein nolottaa ne suomalaiset hömmölät, joissa taistellaan -30% ”ale” räteistä. Ecuadorin alapuolella menee muuten tosin sesongit nk. väärinpäin.

Toinen jännitävä ilmiö on tiettyjen high street liikkeiden hintapolitiikka. Jotkut meikäläisen mittakaavan henkkamaukat ovat nimittäin täysin ylihinnoiteltuja näillä main. Meksikossa esimerkiksi Mango on huomattavasti kalliimpi kuin Suomessa, ja Kolumbiassa Zarassa ja Espritillä perus 39,90 € akryylineuleista saa maksaa 100-150 eskoa. Kiitti moi!

Eurooppalaisista paremmista designereista saa myös maksaa täällä noin 15% enemmän kuin Vanhalla Mantereella. Tämä oli lievä järkytys. Jenkkiläiset preppypissismerkit, kuten Michael Michael Kors kavereineen, ovat taas helposti ja edullisesti saatavilla omissa liikkeissään. Henkilökohtaisesti mulle tulee MK-merkeistä petetty olo. Tusinakauluspaitoja tai muovilaukkuja, joissa on joku laatta/killutin ja sisällä lukee isolla Made in China.

Säästäväisenä reissulassena hankin kosmetiikan yleensä lentokentiltä, mutta kyllä nyt pitää sen verran brassailla, että naapuriin tuli justiin Sephora! Benefitit ja Narsit jee! Samoille kulmille tuli muuten myös uusin Saks Fifth Avenue. En ole snobi, mutta tilattuani tässä taannoin sakemannien webbibutiikista Miu Miun väskan ja pulitettuani sitä todella karvaat tullit, asioin seuraavan kerran vastaavia hankintoja tehdessä suosiolla tuolla Saksilla tai tilaan Suomeen… Jumankauta!!!

Kolmantena täällä oppii pulitt…panostamaan vähän keskivertoa enemmän asusteisiin, joita Suomessa asuessa hamstraa ”halvalla sata” -tekniikalla, käyttöasteen jäädessä niihin kahteen aurinkopäivään ja viikon etelänlomaan. Onni on hyvät arskat, kunnon släpärit, panostus uima-asuun ja omakohtainen suosikkini: lierihattu. Liikutaan kuitenkin leveysasteilla, joilla kanssasiskot ottavat täydessä tällingissä brunaa, korut ja systeemit päällä. Lierihatun alle on hyvä piilottaa skandinaavin auringossa punoittava hikinaama.

Kaiken tämän läpätyksen lopuksi täytyy kuitenkin paljastaa jotain…

Seura tekee kaltaisekseen! Bling bling ja pinkkiä vesirajamekkoa! Kultaista tolppakoroa! Ja ihan pissiliisin suosikki-Luikkaa! Tuksulle terkkuja Meksikosta...

No niin, kaikki pikkuoravat. Oletteko valmiit laulamaan?

- Voi venäjä, onko pakko? Kyllä, kyllä, lauletaan pois vain. Valmiina, Nelson?

 

Joulu, joulu, joulu tuo, riemun tuo ja lahjat tuo

Kauemmin on vaikeaa kiltisti vain odottaa

 

Tuothan mulle piñatan? Barbin täynnä karkkia!

 

Malta emme kauempaa
Oi, koeta kiiruhtaa!

Meni aika hyvin, pojat. Nelsonihan oli vallan erinomainen!

.
.
Ja kyllä tässä Simeonikin pärjäsi oikeastaan aika hyvin.
– Hehehehe!
Mutta Elmeri oli hiukan kireä. Parannahan sitä hiukan. Elmeri!
– Okei!
.
.

Saan kai koirain leningin? Sen pinkin karvareunuksen!

.
.
Joulu, joulu kohta saa
Voi, koeta kiiruhtaa!
.
.

Joulupuunkin ostaa saa...Voi, koeta kiiruhtaa!

.
.
Loistavaa, pikkuoravat. Nyt tämä meni oikein hyvin.
Lauletaan uudestaan!
.
.

Älkäähän nyt liikaa innostuko, pukin pasuuna on vielä vähän tukossa

.
.
Joo, uudelleen! Tämä on kivaa…
Rauhoittukaa nyt! Lauletaan jotain muuta!
Odottakaa nyt.. Yksi kerrallaan…
.
.

Tänään heilahti nk. tacomittari yli kriittisen rajan.

Toisin sanoen meksikaanonsietokykyni romahti hetkellisesti.

Vielä paremmin sanoen olin 3,5 tunnin yöunien (joissa seikkalivat bolivialaiset Toyota Hiace-microbussit) jälkeen vain erittäin huonolla tuulella ja päätin syyttää siitä kaikkia tielleni sattuvia meksikolaisia. Tätä tapahtuu aina välillä – eikä se ole niin vakavaa. Ulkomaillahan on tosi helppoa, kun voi näinä epäonnen päivinä kaataa kaiken mierdan Paikallisten Urpojen, eikä oman itsensä syyksi.

Tässä pari päivän kohokohtaa:

Ensimmäinen urpo rinkutti alasummeria kolmesti kun olin suihkussa.  Ja sitten vielä neljännen kerran. Juoksin lopulta vettä valuen, tukka hoitoaineessa ovipuhelimeen. Siellä kiekui pinkeä-ääninen jehovantodistaja kaverinsa kanssa:

”Hyvää huomenta, olemme täällä kertomass….”

”EIIII …. ei kiinnosta nyt eikä koskaan!! Ei etenkään, koska häiriköit tähän aikaan aamusta! Laitapa vaikka siihen raamattusi laitaan, että ei tarvitse minun ovikelloani tulla enää koskaan tulla rimputtelemaan!!”

Seuraavat heivarit sain leipomossa. Olin nimittäin päättänyt ostaa oliivi-ciabattaa, kunnon kahvilakahvin ja ihanan tiramisuleivoksen ihan vain kiusallani. Ei ainakaan mitään täkäläistä, vaan kunnon ylihintaista Eurooppa-kamaa. Kassatyttö vaan laittoi minileivokseni ämpärin kokoiseen muoviseen boksiin, jossa se muhjoutui rikki ennen kuin sain maksetuksi. Pyysin uutta palaa ja pienempää laatikkoa (joita oli pinossa tiskillä), johon sai vastauksen:

”Ne pienet laatikot ovat macaron-leivoksille. Ne on laskettu, enkä siis voi antaa yhtä ilmaiseksi.”

”Ai, no voisitko vaikka ottaa minulta pari pesoa extraa siitä hyvästä, että laitat tuon minun kakkusen silti sellaiseen. En saa sitä muuten ehjänä kotiin”

”Ei käy. Ne on laskettu.”

Siis mitä vit….tjaa?! Luovutin:

”No, sitten otan niitä kirottuja macaron-leivoksia!”

Macaron = paljon melua tyhjästä. Oikealla maracuyan makuinen ja vasemmalla punaiset marjat. Maku on tomusokeritöhnän ja hillon sekoitus. Syön mieluummin irtsareita, vaikka ne eivät ole yhtä cool.

Sitten tielleni tuli paikallinen teleoperaattori, jossa asioin paremman puoliskoni pikkuveljen puolesta. Pikkuveli näet ryöstettiin viikonloppuna, ja minua pyydettiin tänään käymään pikaisesti uudelleenaktivoimassa suljetttu SIM-kortti.

Pikaisesti, my ass!

Asiakaspalvelija-kundi – jonka letti oli muuten suolattu kypäräksi vähintään litralla kuplageeliä – ei suostunut avaamaan liittymää, sillä en ollut tuonut fyysisesti nähtäväksi pikkuveljen uutta kännykkää. SIM-korttia ei siis lukittu tiettyyn puhelimeen, mutta telefirma vaatii nähdä, että jokaista sim-korttia varten on oma puhelimensa. Puhelin oli valitettavasti pikkuveljellä sen varaprepaid-liittymän kanssa koulussa, enkä saanut sitä teleportattua paikalle. Puhelimen IMEI-koodi, malli tai kuva ei tietenkään kelvannut. Eikä niitä edes tarvittu. Se olisi pitänyt vain nähdä

Iltapäivällä kävimme Herra Nelsonin kanssa lähipuistossa pissillä.

Ei olisi pitänyt.

Puiston oli nimittäin valloittanut Tätijengi, eli lauma kurpahtaneita kotirouvia chihuahua-koirineen, jotka on kaikki puettu erilaisiin röyhelömekkoihin tai muihin typeriin ja tarpeettomiin koiranvaatteisiin. Tädit olivat parkanneet ahterinsa ja koiransa suihkulähteelle, kaivaneet jokainen laukuistaan puolen kilon säkit koirannameja, joita sitten heitteltiin maahan jo valmiiksi ylipainoisille pikku pulusille. Minä sain pahaa silmää, koska nameilla perso katurakkini juoksi myös jaolle.

”Tu perro que raza es? Es que estos premios están especialmente diseñados para los Chihuahuenses!”, rääkyi yksikin röökikeuhko. (Minkä rotuinen koirasi on? Kun nämä keksit ovat vain chihuahua-rotuisille!)

Voitteko kuvitella, yhdellä eukolla oli koirille tarkoitetut sateenvarjorattaat. Niillä se sitten työnteli herranterttunsa puistoon ja takaisin.

Todistusaineistoa koiranrattaista! Por favor, tulkaa hakemaan minut piipaa-autolla hoitoon, jos joku kaunis päivä olen työntelemästä Nelsonia tälläisissä pitkin Espaa! Huomatkaa tädin iloinen "naama norsun *itulla"-ilme. Mulla oli tänään varmaan samanlainen.

Sinulla on resepti, salainen kaava

jolla käynnistää sydämeni uuteen rytmiin.

Ei ole lääkettä, ei tohtoreita, ei aspiriinia,

tähän kipuun, jota sydämen tuntee.

Sydämeni lyönnit hiipuvat

tuokaa ambulanssi apuun.

Tarvitsen sinulta sähköiskun,

sinun lämpösi.

Tarvitsen hellyyden seerumia,

suusta-suuhun tekohegitystä,

ja paarit, meidän sänkymme.

Täällä on langennut mies, joka tarvitsee sinua,

täällä on mies (tule tänne nopeasti, tule tänne nopeasti)

Tämä on hätäpuhelu beibi, tule tänne nopeasti, tule tänne nopeasti.

Daddy Yankee, Llamado de Emergencia

Kysymys: Mitä tapahtuu, kun päästää panamalaisen räppärin ja sen puertoricolaisen laittoman siirtolaisserkun räpelöimään hiphopin ja reggaen pariin?

Vastaus: Reggaeton

Pikkuletit: CHECK!

Mitä se sitten on?

Reggaeton on tämän maailmankolkan yksi suosituimmista musiikkigenreistä, kuulostaa sekoitukselta R. Kellyä, huonoa hip hoppia, reggaeta ja tunteellista latino poppia. Veljeni mukaan jotain, joka sattuu sekä silmiin että korviin.

– Jätkät ja muigelit on vimesen päälle huonolla maulla tuunattuja. Jos kyse on duosta, parivaljakon rumempi on nk. side kick ja päästetään ääneen vaan räppiosuuksissa. Naisilla mahdollisimman avonaista ja kireetä yllä.

– Bling bling, taitelijanimet ja asenne koomisesti apinoitu 90-luvun räppivideoista. With a latin vibe.

– Sanoituksissa mennään Pornolaulun ja Ressu Redfordin välimaastossa

– Kaiken kruunaa maailman yksinkertaisin, mutta vaarallisen mukaansatempaava biitti

Itse kuulin reggaetonia ensimmäisen kerran joskus vuonna 200X Porin Jazzeilla. Köyhälle opiskelijalle Porin Jazzit tarkoittivat tuolloin nukkumista pierevien äijien seurassa auton takaluukussa Spar Marketin parkkipaikalla, kalliin pääesiintyjän keikan skippaamista (ei mitään muistikuvaa kuka se olisi voinut olla) ja kympin piljettien hankintaa huhupuheiden mukaan ”kuumiin reketon pileisiin” Porin Puuvillatehtaalle. Ja ne olivatkin muistikuvien mukaan hyvät kinkerit. Gasolina soi ja silloinen esi-hipsterikansa tanssi läskin kuubalaisen (?) DJ:n tahtiin suomalaisittain epäilyttävän villinä.

Kaulakettinki, blehat ja tikkitakki: CHECK, CHECK-CHECK!

Siitä parin vuoden päästä asuin Madridissa, jossa parhaan kaverini yläkerrassa kokoontuivat kriminaalien näköiset kundit viikonloppuisin luukuttamaan tätä samaa tavaraa. Tästä innostuneina etsimme You Tubesta näiden dominikaanogangstereiden eniten soittaman biisin ja hoilasimme sitä ranskalaisten kämppisten kauhuksi aina ennen baarin menoa. Läpällä, siis tietenkin.

Stten erehdyin tänne lahden taakse. Ja morjens, heti Meksikosta alaspäin mentäessä saattoi jo lentokenttätaksissa unohtaa kaiken nk. coolin muzakin, ja ruveta kärsivällisesti totuttamaan viilattuja kuulohermojaan tämän heleän rumputi-pum -beattin ylivaltaan. Ei sillä, toki täällä muutakin kuulee. Mutta jos vähän jaksaa ymmärtää konseptia, jossa lyhyenläntä maalaispoika naukuu sexo, tissit ja amoooooree palafarkuissa, ahtaissa peililaseissa ja 3 numeroa liian isossa nahkarotsissa, käsiä viuhtoen  ja ympärillä hinkkaavia kissoja vetoavasti katsellen, niin on heti hiukan helpompi sopeutua.

Itse olen päässyt näin kepeässä neljässä vuodessa viimein alkujärkytyksen, sitä seuraavan nolostuksen, pakollisen feministireaktion ja lopulta hävettävän salakuuntelun yli. Ehkä.

Keskiharjas! Aitoo muovii-nahkatakki! Maalaispoika-look! CHECK-CHECK-CHECK-CHECK!

Ja olisin hänelle täydellinen hoito

pehmeä kuin tuuli

iholla hänen liikkuessaan.

Tartutaan hetkeen,

hitaaseen ja pehmeään.

Anna sydämesi antaa mulle sen avain,

hei misu, kyllä sä tiedät, tiedät.

Hän vain kävelee ja saa mut hyvin hyvin heikoksi,

kun hän on lähelläni, tunnen jotain todella erityistä.

Tule ja helli mua, rakastellaan aamuun asti.

Annetaan toisillemme kuumaa koko aamun, kunnes aurinko nousee.

Otan sulta puremaa

diskoteekin edessä

Nukke!

Hän tietää, hän ymmmärtää tän flown!

J.Balvin, Ella Me Cautivo

Kuvat: Farruko, Rakim, Daddy

Pari kuukautta sitten marketin kulmaan ilmestyi ihme.

Estación de Reciclaje! Sponsored by yritykset pikku luonnonystävän asialla, Knorr ja Coca-Cola

Kierrätyspiste nimittäin.

En ole mikään sadan prossan ekojeesus, mutta kyllä sydämestä on ottanut tähän mennessä heittää alumiinitölkit ja vesipullot roskiin, keräyspaperin (Voguet on halpoja täällä!) olen sentään antanut sellaisella kiertävälle paperiheebolle, joka pyöräilee silloin tällöin tästä ohi kärryineen.

Siispä olenkin kierrätyspisteen alusta alkaen ahkeraan lajitellut ja lytistänyt PET-pullot, kerännyt alumiinipakkaukset ja viikannut mahdolliset pahvit, ja jopa valjastanut epäileväisen Señora Estelan tälle viherpesun tielle viikkosiivouksen yhteydessä.

Olen tehnyt tämän kaiken välittämättä sisäkorvassani vinkuvasta riitasoinnusta, joka muistutti, kuinka DF:ää valovuosia kehittyneemmässä Madridissa todistin päivittäin naapurikulman jättimäisten lasinkeräys-, paperinkeräys- ja patterinkeräyssäiliöiden iloista tyhjentämistä yhteen ja samaan jäteutonlavaan.

Tänään kurkistin kuitenkin PET-pulloluukusta sisään nähtyäni marketin parkkiksen viene-viene -äijän heittävän kourallisen roskia muovipulloluukkuun.

Muovipullolaarin sisältö oli PET-pullojen sijaan muovipusseja, pahvimukeja, jugurttipurkkeja ja roskaa

Ei olisi pitänyt.

Stendareista ja Kindereistä näköjään.

Reissulla paikalliseen Ääs-Markettiin voi tehdä sukupuolikasvatustukimusta: Pikku rinsessan oma tupakansytytin ja eri Kinderit tytöille ja pojille. Huom! Vain poikien turbomunassa (!) lelu on koottava.

No ei vaan.

Itse asiassa olen kiinnostuneena seurannut, kuinka Suomessa on kohistu Aller Median lanseeraamasta, alakouluikäisille meikki- ja selluliitinpoistovinkkejä tarjoilevasta Top Model -lehdestä nettisivuyhteyksineen. Tältä pallonpuoliskolta katsottuna tämäntyyppinen perinteissukupuolinen, kauneusvetoinen ja elättiprinsessaelämää tavoittelemisen arvoiseksi julistavan viestin tyrkyttämisessä ei varsinaisesti ole mitään uutta.

Niinpä sitä kerran jos toisenkin on tullut miettittyä miten skidien vanhemmat nykymaailmassa selviävät muuttumatta

a) äärimmäisiksi kulttuurinatseiksi b) löperöiksi krääsäpehmiksiksi.

Suomessa Top Modelin -tyyppisistä julkaisuista vanhemmat nostavat vielä metelin ja ilmiöstä keskustellaan julkisesti. Toisin on täällä latinolandiassa. Moni näkyvä asia täällä saa suomalaisen äidin tai isän otsasuonen tykyttämään: lapset puetaan pienestä pitäen siniseen ja punaiseen, ja pikkumukuloille isketään killuttimet korvaan suunnilleen synnytyslaitoksella, help! Toisaalta kulttuurierot käyvät niinkin päin, että monet meikäläiset lastenkasvatusmetodit, kuten lasten jättäminen pakkasella ulos nukkumaan, saavat täkäläisen vanhemman kätösen hakeutumaan lastensuojelun hätänumeron kohdalle.

Olen esimerkiksi varmasti väärässä (ja mahdolliset tulevat lapseni kasvavat arvatenkin kieroon), mutta minusta tämän maailman sukupuolikasvatuksessa on kuitenkin jotain pahempaakin vialla kuin vaaleanpunainen tytöille/ vaaleansininen pojille  -värijako tai pikkuihmisen korvakorut. Henkilökohtaisesti musta on esim. ihan yksi ja hailee, laitetaanko vastasyntyneelle korvikset vai ei: 90% lapsista näyttää silti ensimmäisen elinvuotensa ajan sukupuolettomalta patukalta. Onneksi.

Enemmän mua häiritsee täällä:

a) lapsille tyrkytettävän krääsän määrä

b) tyttöjen itsetunnon perustaminen muiden miellyttämiselle

Ensimmäiseen kohtaan vaikuttaa varmasti se, että varsinkin ylemmän keskiluokan lapset kasvavat täällä kulttuuriympäristössä, joka ei todellakaan kannusta minkäänlaiseen käsillä tekemiseen, itsenäiseen leikkimiseen tai mielikuvituksen käyttöön. Kaikki annetaan mahdollisuuksien mukaan eteen valmiina, sillä vain köyhät askartelevat jotain itse. Lahjapyörällä ei todellakaan suhauteta kouluun tai kaverille leikkimään, vaan kaarretaan metrin ympyrää cojunton, vartioidun talonyhtiön, pihalla. Kunnallisten kerhojen sijaan aikuiset raahaavat lapsoset omille urheiluklubeilleen treenaamaan.

Lahjominen on täällä ylipäätään aivan eri sfääreissä, koto-Suomeen verrattuna. Jokaista tilaisuutta ja kuviteltavissaolevaa juhlanaihetta varten on tilpehöörit tarjolla. Vaikka lahjojen arvolla ei pääsisi mässäilemään, on niitä oltava sitten määrällisesti PALJON. Merkkitietoisuushan on Meksikossa kansanosat ylittävä pahe: kersan klenningissä ei useinkaan näy sukupuolettomia pallokuvioita tai ankeita mansikoita, vaan mieluummin ED HARDY tai Disney®. Ipana ja sen vehkeet ovat yksi ulkoisen statuksen mittareista.

Toisekseen tuo itsetuntoasia. Sen sanon, että en Suomessa koskaan enää valita tytöttelystä, nähtyäni mitä se täällä merkitsee. Tytär on meksikolaisessa perheessä pitkälle kolmekymppisenäkin vielä se pikku hija, vanhempien niña hermoooosa, joka ei matkusta, ei asu eikä parhaassa tapauksessa edes saa ajaa moottoritietä töihin yksin omalla autollaan. Häntä pitää varjella pahalta maailmalta, sillä siellä ei tyttö niin vaan pärjääkään. (Ei varmaan mikään ihme, asuttuaan 30 vuotta pullossa).

Omituisinta on se, että tämä pumpulityttären rooli on usein perheen äitien määrittämä. Tyttären tahdotaan olevan yhtäaikaa moderni ja perinteinen, koulutettu mutta ei kyseenalaistava. Kunnon Tyttö, josta tulee nainen vasta pesästä Prinssin luo lennettyään. Kaikki kasvatus tähtää loppupeleissä miellyttämiseen: isän, äidin, sukulaisten, kavereiden tai tulevan aviomiehen. Harvoin kotona kehotetaan miettimään, missä sinä olet hyvä tai mikä sinua kiinnostaa. Vielä vähemmän muistetaan mainita, että sinä kelpaat juuri tuollaisena, mene ja kokeile siipiäsi, saat erehtyä!

Seksuaalisuus on samaan aikaan ylikorostunutta ja aliarvioitua, ja sitä on monesti hyvin vaikea käsitellä. On roisia, jos 27-vuotias tytär yöpyy samassa vuoteessa pitäaikaisen ja kunnolliseksi todetun poikaystävänsä kanssa, mutta toisaalta on tavattoman normaalia, että samalle tyttärelle vanhemmat ostivat 18-vuotislahjaksi isommat tissit. Tytöille on eri säännöt, ei kuulemma siksi, että tytöt olisivat huonompia kuin pojat, vaan siksi, etteivät vanhemmat luota, ettei tyttären (sama 27-v) seksikkyyttä ja kokemattomuutta ”joku mies” (sama poikaystävä) käytä hyväkseen. Sitä aina ihmettelen, että miten perheen poikien seksikkyydessä ja kokemattomuudessa ei ole mitään suojeltavaa?

Tietysti täälläkin on hienoa, että tytär pärjää koulussa ja saa kivan työpaikan. Mutta loppupeleissä kannustus itsenäiseen elämään tulee kotoa harmillisen useasti vasta siinä tapauksessa, kun toivo on jo menetetty. Tämä voi tarkoittaa mm. sitä, että tyttö on ruma, lesbo tai muuten vaan itsepäinen, eikä sillä ole lähitulevaisuudessa näkyvissä tsäänssiä huomaavaisesta ja huolehtivaisesta miehestä.

On jännittävä elää maassa, jossa normikansalaisen palvelut, kuten puhelin-, pankki-, tietoliikenne- ja postiyhteys ovat kuin 80-luvun Suomesta. Paitsi että postipalvelu muistuttaa kyllä lähimmin Seitsemän vuotta Tiibetissä -kirjan kuvailtua postiyhteyttä 1940-luvun lopun Lhasasta ulkomaailmaan.

In 1986, the government gave autonomy to the Mexican Postal Service. This was in response to the need to improve the service, which is considered one of the worst in the world(…)

Wikipedia

Tosin enpä menisi yksityisenä kuriirifirmanakaan paljon hurrailemaan. Viimeksi DHL:tä soitti tympiintynyt eukko 10 päivää pikalähetyksen jälkeen toimistostaan 20 metrin päästä kotioveltani: ”Neiti, emme pysty toimittamaan kotiosoitteseenne tullutta pakettia, sillä emme löydä kotikatuanne kartalta. Sitä ei ole olemassa.”

Mikä on sinänsä jännittävää, että postieukon on joka päivä pakko ylittää keskisuuri kotikatuni (merkitty täsmälleen oikein lähetykseen) päästäkseen toimistoonsa istumaan ja viilamaan kynsiään…

Täällä on täysin normaalia, että puhelinlasku saapuu kotiisi 3 päivää eräpäivän jälkeen. Kas postihan se vaan on taas unohtunut jakaa/myöhässä/muuten vaan kadoksissa! Toisaalta esim. nettifirma ei veloita koskaan viivekorkoa myöhästyneestä maksusta, ainoa vaan, että se pitää kömpiä maksamaan puljun toimipisteeseen eräpäivän jälkeen.

Toisaalta ero lähimpään pankkiin kömpimiseen ei ole suuri. Meksikossa pääsee nimittäin autenttiseen isoäitiajan tunnelmaan, siis siihen, jossa pankkikonttuurissa käytiin jonottelemassa vikkeläsormisten neitien tiskeille tekemään panoja (hahhhah), ottoja, vaihtamaan shekkejä, sekä tietysti maksamaan laskut. Kahdesti kuussa, quincena, maksetaan palkka, ja silloin on joka ainoan pankin jokainen konttori täyteen ammuttuna, aamusta alkaen. Nettipankkeja on kyllä teoriassa olemassa, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vahvistaa niiden olevan aivan yhtä tyhjän kanssa. Hieman yleistäen verkkopankit toimivat täällä kuten normaalissa maailmassa tavalisella pankin tiskillä maksaessa: joka jutusta veloitetaan erillinen palvelumaksu, ja lisäksi jokainen maksunsaaja täytyy etukäteen rekisteröidä sekavan prosessin kautta (konttorissa, tietenkin).

No, täytyy tässä tietysti muistaa, että puhutaan maasta, jossa Internet-yhteys tavoittaa huikeat 27,2 % kansalaisista. Tosin eräs täällä tämän tavoittavan kansansanosan riveissä itkee kyyneleitä joka kerta raksuteltuaan sikahintaisella 1,5 megan yhteydellään Welhon sivuille, jossa myydään samaan hintaan 200M laajakaistayhteyttä.

Teleyhtiöistä en viitisi edes aloittaa. Suoni otsassani ei nimittäin kestä asian tarkempaa käsittelyä. Mutta sanotaan nyt niin, että on olemassa syy, miksi jokaisella paikallisella on lankapuhelin ja miksi maailman rikkaimman miehen paikka pitää läski viiksivallu.

Tämän kaiken jälkeen, voitte ehkä uskoa, miksi piirsin ristin (ihan pienen vaan) keittiön seinään. Aamukahvia keitellessäni nimittäin soi alasummeri ja luurissa huusi käheä miesääni, että ”posti tuli!” Juoksin heti viivana alaovelle: kun ensimmäistä kertaa 2 vuoteen postimies soittaa, se ei voi merkitä kuin yhtä asiaa…

Kusti polki kaksi kuukautta tätä kirjettä Helsinskistä asti! Vaan yllätysten yö sentään! Perille tuli, Muumitikkarit murskana, mutta tallessa!

Lähteet: Wikipedia, Asociacion Mexicana de Internet (AMPICI), HSBC, Cablevision

Tässä eräänä päivänä Nelson löysi aamulenkillä kaverin. Pieni sekarotuinen koiranpentu istui vilkkaan kadun varressa, tacokiskan vieressä, hylättynä ja vähän hämmentyneenä. Taco-äijä huusi meille:

”Ota se mukaasi! Se on istunut siinä jo pari tuntia!”

Vastaan oli vaikea väittää, sillä koira lähti mukaamme ihan pyytämättä. Hauva oli äijän mukaan tullut ”tuolta” (epämääräinen kädenheilutus) varustuksenaan liian pieni kaulapanta, ilman nimeä tai puhelinnumeroa.

Koirun onneksi ihan meidän kulmilla on pieni löytöeläinkoti, jonne jätin sen raskain mielin odottamaan omistajaansa – uutta tai vanhaa. Matkalla sinne tuli vaihteeksi kerrattua turhautumista tämän maan eläintenpitopolitiikkaa kohtaan.

Chiapasilainen apinanajokoira

 

Avainsana on ajattelemattomuus, kuten niin monessa muussakin asiassa. Koira lasketaan nuoren lapsiperheen välttämättömyysasusteeksi, siinä missä kakaran Disney-kuvioitu huopa (köyhemmällä kansanosalla) tai logokoristeltu susiruma vaippakassi (tyylisokeat Vuitton-mutsit). Kissat ovat muuten kokonaan out, ilmeisesti siksi, että niissä ei ole tarpeeksi esittelyarvoa. (Fretit ja muut hiiret OK.)

Koirainhankinnan ensimmäinen sääntö menee ihan sen vaippalaukun mukaan, eli koiran tulee ehdottomasti olla kunnon kokoinen ja jotain tunnettua merkkiä, vaikka mitään takeita ei aitoudesta olisikaan. Puolen vuoden päästä hämmästellään koko suvun voimin, että miten kummassa se saksanpaimenkoira kasvoikin perheen pikku-Pedrosta ohi! Kaiken lisäksi sen pahalta haiseva ruoka maksaa, ja on inhottavan painavaa kanniskeltavaa kaupasta. Koira ei myöskään ole oppinut sisäsiistiksi opettamatta ja se on niin villi, että huitoo hännällään Neitsyen patsaat alas!

 

Banaaninnoutaja Oaxacasta

Ratkaisu on onneksi kuitenkin lähellä: koiranhan voi laittaa talon betonikatolle tai ikkunattomaan kellariin asumaan! Paskat voi sieltä sitten kerätä joka toinen kuukausi ruokinnan yhteydessä. Joskus ikävät naapurit kuitenkin valittavat hullun rakin katolta kaikuvasta haukunnasta. Tällöin on näppärintä ajaa lähimmälle golfkentälle, puistonlaidalle tahi ihan vaan parin korttelin päähän ja sitoa piski köydellä tolppaan odottamaan jotakuta hempeämielistä ekohippi-eläinpelastajaa (tässä lukija voi itse arvioida mitkä ovat tsäännssit) tai kunnan rankkuria, joka kerran kuussa polttaa irtokoirat elävältä (nukutusaine maksaa). Kaikki tämä on luonnollista ja normaalia, sillä on ymmärrettävää, ettei vaikeaa ja luonnevikaista eläintä voi enää pitää lapsiperheessä.

Käytännössä Meksikossa ei ole mitään järjestäytynyttä koirarekisteriä, joten pentuja voi ostaa joko ”kasvattajilta”, jotka mainostavat liiketoimintaansa mm. auton takaikkunoissa ja piraattituotebasaareilla:

”Myydään koiranpentuja! Maltypoo, Frensh pudel, Buldogy, Labador, Pastor Aleman, Lassie ja muut! Mitä haluatte, me toimitamme!”

tai eläinkaupoista, joissa jenkkityyliin koiranpennut ovat sikinsokin ritiläpohjaisissa vitriineissä, väsyneinä jatkuvasta asiakkaiden lasiinkoputtelusta. Ennen Nelsonin tuloa kävimme yhdessä eläinkaupassa katsomassa erästä alennuksessa olevaa Chihuahua Importadoa. Sebastian erehtyi kysymään, miksi ihmeessä meksikolaista rotua mainostetaan tuontitavarana.

Kilpikonna, 10 sentin tarjoushintaan jokiravintolan asiakkaille

”Señor, se tarkoittaa tietysti että koiria lähetetään Amerikkaan, jossa ne tehdään paremmiksi ja sitten tuoda tänne takaisin!”

Ahaa!

Sittemmin Sebastian sai muuten porttikiellon kyseiseen eläinkauppaan valitettuaan joka kerta ohi kävellessään akvaarikaloista, joita kauppa säilyttää kaksinkerroin taipuneena pienissä kertakäyttömukeissa. Lasken sen työvoitoksi, sillä tavatessamme S kertoi ohimennen, että kakarana sen syntymäpäiville vieraat toivat paperihattujen lisäksi siniseksi värjättyjä hanhenpoikasia tuomaan tunnelmaa. Mitä hanhille tapahtui juhlien jälkeen, on mysteeri.

Henkilökohtaisesti olen koettanut kovettaa sisäisen Eerikäiseni ja seurata viisaan äitini ohjetta ”Et sinä herranisä voi pelastaa jokaista kapista rakkia jonka löydät!”. Siitä huolimatta jokainen kadunkulmassa istuva pentu jättää sanattomaksi.

Pieni Toriaukionkoira

Jostain käsittämättömästä syystä monet meksikolaiset kuvittelevat suomalaisen arkiruuan olevan isännän metsästämä hylkeen paisti, kuivattu kala ja vodkapaukut.

Välipalaa

”Mutta miltä se hylje maistuu?”, kyseli myös eräs korkea-arvoinen panamalainen virkamies viikko sitten. En enää jää hyljeasiassa sanattomaksi, vaan alan kyselijästä riippuen joko kärsivällisesti selittämään kotimaani sijaintia ja tarinoimaan loimulohesta, karjalanpiirakoista ja salmiakista …tai heittämään vettä myllyyn kertomalla tarinoita viikinki-isäni rakentamasta iglusta ja siitä, kuinka baarista kotiin kävellessä on pimeällä varottava roskiksista dyykkaavia jääkarhuja. Ja perinteiset suomalaiset hyljepyörykäthän maistuvat… niin, vähän kanalle.

Ei ihan viimeistä disainia..

Valitettavasti vastaava kulinaaritietämättömyys kalvaa myös kultturelleja suomalaisia. Old El Paso, Pirkka ja ravintola Santa Fe ovat onnistuneesti lanseeranneet Suomeen ”meksikolaisen” ruokakulttuurin: kanawrap tortillanacho-sipsit, Pirkka cuagamolejauhe (lisää vain kermaviili),  salsakastike, Corona, chili con carne ja Alkon Sierra Tequila, jonka korkissa on punainen sombrero ja josta jokainen 80-luvulla syntynyt on vetänyt yrjökännit.

Välipala varjon alla

Edellä mainituillahan ei ole mitään tekemistä Meksikon, täkäläisen ruuan, juoman tai ruokalajin kanssa. Poikkeuksena Corona, joka totta tosiaan on heti Solin jälkeen Meksikon paskinta (ja halvinta) olutta, jota juovat samat tyypit kuin Suomessa Elyséen kuohuviiniä. Nacho chips ja chili con carne ovat siis yhdysvaltalaisia pikaruokia, ja nuo loput ihan suomalaista keksintöä, nimestä alkaen.

Perus lounasmesta

Onneksi, sillä oikea meksikolainen ruoka on taivaallista! Mitä se sitten tarkoittaakaan maassa, jossa jokainen 33:sta osavaltiosta patsastelee omilla spesialiteeteillaan jotka kaikki ovat ihan yhtä meksikolaista. Henkilökohtaisia suosikkejani on pohjoisessa carne asada, Guadalajarassa erilaiset lihaliemet ja punaiseen salsaan ”hukutetut” suolaiset tortas ahogadas, rantsumestoissa rapukeitto, hummeri, mustekala, fisut sekä ceviche, lattareiden sushi (= raaka kalaa ja mereneläviä, tarjolla monessa paikkaa, parasta Perussa). Pueblassa pitää vetää molea, suklaa-chilikastiketta, Oaxacassa pozole-keittoa kurpitsankukalla, sope-leipäsiä salaatilla, pavuilla ja narujuustolla, DF:ssä tai missä vaan Azteekkikeittoa, paistettua kaktusta, täytettyjä chilejä ja ihanaa huitlacochea eri muodoissaan…

Authentic Mexican Cuisine

Authentic Mexican Cuisine

Edellämainituista huolimatta halausin keskittyä tässä kehumaan meksikolaista katuruokakulttuuria. Käytän tässä termiä katuruoka siksi, että voin aavistaa miten toudellisen nou!- ei! -paniikki! -reaktion mikään pika-alkuinen saa kotimaan hipsterimielisissä ja elämän hidastelijoissa. Meksikoon ovat tietenkin rantautuneet globaalit kammotukset, kuten burgerilat, pizzaketjut ja Starbucks, mutta suoraan sanottuna ne eivät kilpaile suoranaisesti perinteisen comida rápidan (= nopea ruoka) konseptin kanssa. Tässä maassa kaikenlaisella ruokakulttuurilla ja ulkona syömisellä on yleensäkin sellainen perustavanlaatuinen asema, ettei sitä tarvitse puolustella facebook-ryhmillä.

Aamupala pitch stop

Mitä sitten on meksikolainen katuruoka?

Vastaus: tacoja, quesadilloja, tostadoja, tortaa, huaracheja, flautoja, doradoja, esquites-tikkuja, pambazoja, empanadoja…  Pääasiallisesti jotain, joka rakennetaan laittamalla pikkuruisen, keltaisen maissitaikinanpalan (=tortilla) tai sämpylän (=torta) sisään erilaisia leikkauksia lihaa, kalaa, mereneläviä, vihanneksia, sieniä tai juustoa. Ja tarjotaan paistettuna, paahdettuna, friteerattuna, lämmitettynä, kuorrutettuna, voideltuna tai gratinoituna.

Snägäri meksikolaisittain

Tilataan ruksaamalla paperitabletista, peräkärryssään biiffiveistä teroittavalta Pedrolta, huutamalla katumetelin yli tai kotiinkuljetusnumerosta. Pirskotellaan limemehua, lisätään maun mukaan punaista tai vihreää salsaa, kukon nokkaisua (pico de galloa, tomaatti-chili-sipuli-korianterihakkelusta) ja nautitaan kadulla, muovitetulla ravintolapäydällä, tai kotiinkuljetuksella. Lounaaksi, illalliseksi, välipalaksi tai baarin jälkeiseen nälkään, 24/7. Vaikka yrjöäisit ajatuksesta tortillaan kääräistystä kielimakkarasta, älä huolestu. Täkäläisellä varieteetilla jokaiselle löytyy jotain paikallista syötävää.

Tamal-myyjän tekstaripaussi

Aamulla kaduilla pyöräilevät myyjät, jotka kauppaavat tarakalle tai etukoriin kiinnitetystä kattilasta höyryssä kypsennettyjä maissinlehtiin käärittyjä liha- tai kanatäytteisiä maissitaikinakääröjä, tamal.

Viereisestä kioskista voi ostaa jogurtti-mysli-tuore hedelmä -komboja ja vastapuristettuja hedelmämehuja.

Hedelmäbaari

Tästä perspektiivistä suomalaisen ruokakulttuurin tila vaikuttaa aivan todella surulliselta. Tavallista suomalaista ruokaa ei saa edullisesti mistään ravintolasta  kello kahden jälkeen arkipäivänä. Kaupungit täyttyvät trendiloukoista, S-ketjun pakasteruokaa myyvistä grilliravintoloista, kebbemestoista, sushibaareista ja fuusioaasialaisista. Onko näin että suomalaista ruokaa saa nykyään vain luterilaisella puriteetilla itse tekemällä – ja silloin pitää sitten rampata hallit, Eat&Joy Maatilatori (mikä nimi!) ja luomupiirin lähiruokaprojektin superfoodtuottajat läpi ja muistaa näyttää Eviralle keskaria?

Ei pizzaa, ei kebbee, ei burgerii, ei kinkkii, ei intialaista, ei tex-mexii, ei todellakaan mikään intiimi itskumesta

Mun kaveri – 28-v helsinkiläinen – sanoi, että rehellisesti sanottuna hänestä on vähän tuhlausta mennä ulos asti syömään suomalaista. Ja päivittäin, se ”ei tulis varmaan mieleenkään”.  Tavallaan ymmärrän, mutta eikö tämä asenne kerro aika paljon meidän omasta arvostuksesta kotimaista safkaa kohtaan? En kuuna kullan päivänä haluaisi, että tämän tyyppiset viestit kantautuisi täkäläisten korviin. Heistä kun intohimo oman maan ruokaan kertoo aika paljon muustakin kulttuurista ja kansanluonteesta.

Taco Loco

Kuvitelkoot siis ihan rauhassa, että kalastelen omin kesälomat niitä hylkeitä.

Arkistot

wordpress stat