You are currently browsing the category archive for the ‘Kerran niin Meksikossa…’ category.

Heissulivei kaikki ihanat mussukat siellä ruudun takana!!

Nyt aion kertoa teille Hasta La Vistan Blogi Meetingistä, joka järjestettin viime viikonloppuna erään ihanaisen lukijani avustuksella. Terveisiä vaan sinne kaunotar!!

Koska sanat eivät riitä yksin summaamaan tätä vuoden kuuminta blogitapahtumaa, kuvasaldo puhukoon puolestaan.

Aloitimme tapaamisen valmistelut suloisen Maja-kaunottaren kanssa jo päivää aikaisemmin Saksin kenkäosastolla, josta ei kuitenkaan kolmen tunnin sovittelun jälkeen löytynyt niitä oikeita Loubeja. Samalla reissulla piipahdimme kuitenkin sentään Sephoralla hakemassa muutamat essentiaalit  tarvikkeet, joita ilman blogimiitti ei olisi oikea blogimiitti.

Orgasmit naamaan! Jos naisen poskipuna ei ole NARSilta, niin ilta on pilalla.

Oletteko ehkä sattumalta kuulleet Urban Decayn Naked -paletista? Ette varmaan. Joka tapauksessa suosittelemme!

Olin kattanut salonkiin monenlaista herkkua: Vaaleanpunaista shampanjaa, First Price marenkeja ja sipsejä! Ja tietysti talon vettä! Tosin pitäydyimme toisen osallistujan vuoksi (erilainen bakteerikanta) kuplajuomissa. Ihan varan vuoksi meillä oli tämän lisäksi vähän 50 prosenttista Minttuviinaa, joka kuuleman mukaan on maitohappobakteereitakin tehokkaampi apu matkalijan vatsavaivojen ennaltaehkäisyssä.

Sorry herkkukuvien postaamisesta!!

Yksi tosi hyvä rosee kupliva on kalifornialainen André-viini. Pirskahteleva, innokas, ehkä jopa hieman vappumainen jälkimaku!

Ja sitten ne päivän asut!

Ihana blogiystäväni lennähti juhliin suoraan muodin Mekasta, eli Suomen Raahesta. Hän kertoi inspiroituneensa kovasti pohjoispohjanmaalaisesta maalaistyttötyylistä (villasukat ja terveyssandaalit) saaden paikallisilta paljon kiitosta ja kommentteja. (ansaitset niin ne kehut, suloisuus!!) Tällä kertaa ystäväni päätyi lääkärintakki-legginssit -yhdistelmän sijaan kuitenkin tähän tummansiniseen mekkoon.

Dress: Asos, Leggings: mallin omat, Ballerinas: ? , Champagne Glass: Zara Home

Minä olin pari viikkoa etukäteen koittanut hieman hakea oikeaa touchia piirtämällä Picasalla inspiraatiokollaaseja ja kahlaten ruotsalaisia blogeja ja H&M kuvastoa läpi. Päädyinkin lopulta rakentamaan asukokonaisuuden leveälahkeisten cowboyfarkkujen ympärille, vanha hevostyttö kun olen.

Jeans: Zara, Body: American Apparel, Heels: Capa de Ozono, Bag: LV, Necklace: LAB, Dog: Nelson

Juuri ennen lähtöä baariin sattui sitten suuremman luokan asukriisi! Järkyttävä, aiemmin huomaamatta jäänyt luontoilmiö oli lähes pilata kaiken.

Lintu perkele oli kakannut Balenciagaan! Fashion tragedia!

Laukunvaihdon jälkeen päätimme lähteä jatkamaan blogimiittiä Buddha Bariin. Matkalla pysähdyimme kuitenkin vielä muutamille spontaaneille Dagens Outfit -sessioille,  värisevien katulamppujen kajastuksessa. Tosi mukavaa vaihtelua ottaa asukuvia ulkona! Tavalliseen poseeraukseekin saa ihan uutta syvyyttä.

"Katson tässä silleen luonnollisesti tätä katukivetystä"

"Mene hei ihan rohkeesti vaan sinne kukkalaatikkoon!"

Niin, se Buddha Bar. Suosittelen skippaamaan tämän ysäriklassikon ruokapuolen ja suuntaamaan ihan rehellisesti mestan yläkerran baariin. Se sitarinvingutus-loungemuzakki on hiukan last season, mutta moniin muihin paikkoihin verrattuna siellä voi kuitenkin keskustella vieruskaverin kanssa ilman megafonia. Ja drinkit on oikein juotavia.

Hörpsistä

Huulet törrölle ja menoX!

Taas muuten tuli huomattua, että eihän sitä saa ihminen rauhassa ottaa edes blogiinsa kuvia baarin vessassa. Heti on tutut kimpussa! Törmäsimme nenäonnettomuudesta tuttuun ruotsalaisleegioon naisten vessassa kesken kuvaussession. Rendez-vous saattoi olla vastapuolelle hiukan hämmentävä kokemus, vaikka koitinkin kertoa selkeällä ruotsillani: ”Alltså dont worry, vi tomar lite bilder här por que jag är como una bloggare, vet du?!”

Tässä tavoiteltiin Miljonääriäidit Maria ja Nina -tyylistä intensiivistä katsetta, joka keskeytyi kun tuttuja lappasi sisään.

Sitten oli pakko käyttäytyä hetki normaalisti

Mutta eiväthän tyylibloggarit jää tuleen makaamaan! Illan ohjelmassa oli siirtyminen baarista eksklusiivisiin vip kotipippaloihin Echegarayhin.

Ihan kaikkea en tästä eteenpäin voi enää paljastaa suojellakseni paikallisten ystävieni yksityisyyttä (tai ainakin on parempi, että biletalon yläkerrassa nukkunut vanhempi rouvasenkilö ei sattumalta löydä todisteita siitä, ketkä hänen talossansa huudattivat nupit kaakossa suomalaista laatumusiikkia, kuten Maijasen Pavea. Kello kolme yöllä, luonnollisesti.)

illan viimeiset

Tässä joku veikeä hetki blogimiitin ensimmäisiltä jatkoilta

Ja tässä tunnelmia matkalta kakkosjatkoille.

Translation: The first Hasta la Vista blog meeting was organized in Mexico last weekend! Sadly it was only me and my (only) reader attending the meeting. These photos reflect the classy atmosphere and style we maintained during the meeting and its after party parties.

Perjantaina oli bileet, Ruotsalaisten Glamourbileet.

Kaikki oli laitettu viimosen päälle: viileä DJ, mustatakkiset tarjoilja-señorekset pikkupalatarjottimineen, open bar, punapohjaisia korkkareita ja kaikki muotiviikkojen trendit bongattavissa vieraiden yltä.

Jopa karmaisevat yksityiskohdat olivat chic.

Sitä nimittäin kuvittelisi, että tässä kontekstissa yksi päivänsankareista; viikinkipartainen, kalju, nelikymppinen, lievässä romminousussa oleva punakka ruotsalaisäijä pukeutuneena mariachiksi olisi vähän pois konseptista, mutta se olikin vain kalaasien en liten lustig detalj.

Allekirjoittanut oli paikalla myös täydessä elegansissaan. Oli kuulkaa Vivienne Westwoodit ja pintaanuolevat motoristibyysat jaloissa, palkinto ”palensiaaka” handussa ja tukka takana kera kolmella litralla vahaa.

Se eleganssi kesti ennätykselliset tunti kolmekymmentä minuuttia. Sitten kävelin vahingossa päin pation lasiseinää ja nenälle tuli uusi kesälook.

Tjolahopp tjulahej tjolahoppsan-sa!

Näppärät sormet onneksi täkäläisillä tohtoreilla. Alle viikossa ollaan päästy täydestä Matti ja Mervi tappelee -lookista ja lastasta pienehköön ja erittäin siedettävään pikku mustelmaan.


Kyllä me siitä lähdetään, että nämä on mun maita. Että tänne on minkään luontoilmiön turha tulla riehumaan. Eilenkin illalla kesken elokuvan semmonen 6,7 Richeriä kävi häiritsemään. Kivikin otti hittiä, ihan nauroi mulle päin naamaa. MÄÄ NE MAANJÄRISTYKSET MYRKYTÄN!

Mitä sinä tekisit, jos saisit tietää, että parhaan kaverisi puoliso pettää?

Leidys and yentleman, tässä ote uudesta hittisaippuasarjasta

Sin condón se hace bebes” eli Tyhmyritarina:

Kohtaus 1:  Ridgen tyttöystävä Brooke vetäisee pullon tequilaa ja suostuttelee Ridgen parhaan kaverin pikkuveljen parhaan kaverin jäämään luokseen yöksi ja *antsuttelee tämän kanssa ilman kondoolia. Samaan aikaan toisaalla Ridge valmistautuu muuttamaan kotipaikkakunnaltaan Brooken pyynnöstä.

Kohtaus 2. Brooke kertoilee tyttöystävilleen Spectran Sallylle ja Forresterin Stephanielle hypänneensä petiin erään satunnaisesti kaupungissa käymässä olleen bolivialaisen tutuntuttunsa kanssa, josta hän vannottaa heitä olemaan kertomatta asiasta eteenpäin.

Kohtaus 3. Brooken ja Ridgen yhteiselo vieraassa kaupungissa alkaa hieman takkuisesti: Brooke löytää Hare Krishna -temppelin ja sen nelikympisen, valkosipulilta ja yrteiltä haisevan reikiohjaajan, joka alkaa pitää Brookelle ”yksityissessioita” ja kutsua illallisille. Mitä illallisilla tapahtuu, jää epäselväksi.

Kohtaus 4. Brooke soittaa uudelleen ystävälleen Sally Spectralle (joka on naimisissa tämän Ridgen parhaan kaverin, Seppo Spectran kanssa) ja kertoo olevansa raskaana, ja epäilevänsä että lapsen isän olevan bolivialainen syrjähyppy. Brooken hommaama meksikolainen arvauskeskuslääkäri vahvistaa epäilyt. Brooke kertoo raskadesta miehelleen, mutta tämä lulee olevan syntymättömän lapsen isä. Brooke haluaakin Sallyn mukaansa neuvolan tarkastuskäynnille, jottei Ridgelle vahingossa selviäisi totuus. Sally vetoaa Panaman muotiviikkoihin, ja ollessaan matkalla kuulee Brooke tehneen abortin – tukenaan uskollinen Ridge.

Kohtaus 5. Sally Spectra uskoutuu miehelleen tämän ystävän puolison uskottomusepäilyistä. Juttu ei mene eteenpäin, sillä koko juttu kuulostaa liian uskomattomalta ollakseen totta… Voidakseen kohdata ystävänsä Sallyn miehen tarvitsisi kuulla asiasta joltain asianomaiselta.

Kohtaus 6. Sallyn kuudes aisti kertoo tälle Brooken juttujen haiskahtavan joka kerta tavatessa yhä pahemmin. Brooke liehuu miehissä, eikä näy muistavan aiempaa uskottomuusäksidenttiään. Kuitenkin seuraavalla illallisella Sallyn kartanolla Brooke vakuttelee parisuhteensa voivan paremmin kuin koskaan ja olevansa Ridgeen umpirakastunut. Parin shamppanjalasin jäkeen Brooke kuitenkin hiipii Sallyn vessaan ja soittaa salaa Ridgelle, joka on sattumalta Sepon kanssa Valintatalossa: ”En enää tahdo olla kanssasi!”

Kohtaus 7: Seuraavana päivänä Clarke Garrison, Seppo Spectran veljen paras kaveri tunnustaa Sepolle tosiaan eksyneensä Brooken petiin – tietämättä Ridgestä – ja saattaneensa tämän mahdollisesti raskaaksi. Seppo kertoo asiasta vaimolleen, joka on hämmennyksissä: mikä se bolivialainen sitten oli? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Kohtaus 8: Seppo katsoo kaukaisuuteen ja sipaisee nypittyjä kulmakarvojaan. Hän huokaisee raskaasti: Päätös on tehty.

”Aijon…… ________________?

"My Lord, Brooke! Did you think you were going to get away with it?"

kuva

Yleinen suhaaminen, DF:n vallanneet helleyöt ja aivan älytön töiden puskeminen on vetänyt täällä itse kutakin ikävästi ylikierroksille. Kun kuukausitolkulla jatkunut meno alkoi mielentilan lisäksi vetää fyysisen hyvinvoinnin todellisille jaksamisen rajoille, päätimme ottaa herra S:n kanssa järeät aseet käyttöön: lähdimme minilomalle kylpylään!

Alkupiste: ruuhkaa tiellä ja ruuhkaa ajukopassa

Se olikin muuten sen verran iso paukku, että huhun kulkeuduttua eräs ystävättäreni soitti ja varmisteli, että otan juhlaleningin ja viettelysalusvatteet mukaan, jos S vaikka kosii. Heh heh.

Ehkä arvaatte, että mehikaano ja sen novia (tyttöystävä) on sen verta romanttista sorttia, että juhlivat timangien, illallisen ja miniviikonloppujen merkeissä kaikkia mahdollisia aniversaarioitaan, kolmen viikon seukkailusta alkaen. Toisin kuin eräs tietty kolumbiaano-suomiemäntäkombo, joka on saanut hieman oudon maineen. Ensinäkin, koska meillä ei ole mitään vuosipäivää (unohtui kysyä, että tuutko kimppaan). Toisekseen ollaan kahdesti unohdettu San Valentin ja rimputeltu porukkaan leffaan, vaikka meidän olisi kaikkien mukaan pitänyt olla novioina kynttiläillallisella.

Olen myös aina ollut epäileväisellä kannalla juuri tälläisiä Haikon kartano -tyyppisiä kylpyläviikonloppuja kohtaan. Suomessa kaikki vähintään kohtuuhintaiset oli aina jotain S-etukorttitarjous ”rentoutusviikonloppuja”, joiden ovh sisälsi tunkkaisen vankilahuoneen ja 45 min. lilluntaa haaleessa altaassa, sorminahat rypyssä ja veteraanikerhon kuntoutuspiiri ihossa kiinni (mulla on traumoja Kauniaisten uimahallista, jossa sotaveteraanit kävi uimassa ja jätti irtojalkansa altaan reunalle). Buffettimuonat sitten päälle omaan laskuun paikan ainoasta ravintelista, esitteiden houkuttelevista kuumakivi-mutahoidoista puhumattakaan… Lopuksi rentoutusviikonlopusta toipumiseen menee kolme viikkoa: ensin riidellään siitä, miksi toinen näytti nyrpeää naamaa, vaikka idea oli rentoutua, sitten ravataan arvauskeskuksessa hoidattamassa suihkukopin kaakelista tarttunutta Vesipuisto Surina-jalkasientä, ja lopulta kilahdetaan yllättävästä Visa-laskusta.

No, viime puenten, pitkän viikonlopun, koittaessa päätimme kuitenkin antautua viettelyksen varaan: Sebastian haaveili ääneen, kuinka ihana olisi, jos olis kokki, joka laittaisi ruokaa pyynnöstä. Ja minä rupesin huokailemaan, miten ihanaa olisi, jos jostain ilmestyisi seestynyt hieroja, joka tekisi joitain aromaattisia taikoja nahistuneelle kropalle ja tappavalle migreenille.

”Lähdetään hei johonkin hotelliin!”

”Hotelliin? No lähdetään! Mutta mennään johonkin lähelle, niin ei mene hermo liikenteessä!

Hippikylän rauhallinen raitti

Google ja täyteen buukatut hotellit veivät meidät sitten Tepoztlánin kylään, n. 70 km päässä Mexico Cityn hulinasta. Tepoztlán kulkee nimellä ”Pueblo Mágico”, eli Taikakylä. Se oli muinoin eräs niistä jumalan seljäntakaisista mestoista, jossa ei esim. tunnettu pyörää ennen 1930-lukua. Hifistelyn sijaan paikalliset intiaanit palvoivat kylää ympäröivän Tepozteco-vuoren huipulla syntynyttä tarunhohtoista Quetzalcoatl-sulkakäärmejumalaa ja heittelivät iltaisin löylyä temazcaleissaan, saunantyypisissä hikimajoissa. Asiaan kuului myös olla reilusti kännissä: jyrkän vuoren huipulla sijaitsi azteekeille tärkeä humaltumisen alttari, jonne toki piti kömpiä asianmukaisessa tilassa.

Jostain syystä sisäinen suomalaiseni tunsi heti suurta yhteenkuuluvaisuutta paikkakuntaan. Pientä epäilystä tosin herätti se, että kännisten intiaanien sijaan Tepoztlánin ovat nykyään vallanneet intomieliset hipit holistisine hoitoloineen ja aurinkotervehdyksineen. Kylpylähotelli Nilayaman Irma-täti tarjosi kuitenkin puhelimessa sellaista tarjousta, että edes meidän sydämensäkovettanut junttikombomme ei voinut sitä ohittaa.

Mummu pykäämässä luomu-mutanaamio- & käsityökojua rappusille

Niinpä seuraavana päivänä, herkän 2,5 tunnin liikenneruuhkassa odottelun jälkeen, pääsimme ulos Distrito Federalilta ja posotimme motarilla kohti vihreitä vuoria ja auringonlaskua. Lauantain kunniaksi olimme bookanneet saunankorvikkeeksi edellä mainitun Temazcal-saunasession. Nokkavana suomalaisena kuvittelin meitä odottavan jonkun kolmen minuutin lälläriversion kunnon lölyistä, höystettynä huuhaa-intiaanijoikhauksella.

Temazcal, eli meksikaanon löylyhuone. Ulkona tapahtuvan yrteillä virpomisen jälkeen kylpijät istutetaan rinkiin saunan lattialle ja oviaukko suljetaan paksulla intiaaniviltillä. Seisomaan ei mahdu, mutta muuten tämä on yllättävän tilava. Meitä oli 13 henkeä, ja vain lopussa happi loppui ja pieretti.

Mutta kontatessani happivajareissa TUNNIN yhtäsoittoisen session jälkeen ulos hehkuvilla tulivuorikivillä lämmitetystä sumpusta, jossa kiville heiteltiin pyhistä risuista ihan reippaalla kädellä löylyä ja yrttejä joka toinen minuutti, olin valmis syömään typerät ennakkoluuloni. Sebastian luovutti fudismatsissa kolhimaansa häntäluuhun vedoten ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Minä jatkoin sisulla, lauloin lopulta jopa epävireisesti niitä mystisiä Madre Tierra -joikuja, vihtoen ankarasti, ihan vaan unohtaakseni happivajauksen ja ne hikilitrat, jotka valuttivat persausta kivilattialla kohti keskellä hohkaavia kiuaskiviä.

Kiuaskonsepti on hieman suomalaisesta poikkeava. Reilu tuntia ennen sessiota apumies José ryhtyi laavakivien lämmitykseen tässä erilisessä tulipesässä. Sitten punaisena hehkuvat kivet kärrättiin kottareilla ja hiilihangolla saunan lattian keskellä olevaan koloon (kivien lukumäärissä on muuten jotain magiaa). Sitten niille ripsitään runsaasti vettä ja yrttejä tasaisin väliajoin, sekä hierotaan pyhällä puutikulla.

Mutta jotain siinä oli!

En ollut oikein käsittänyt, että kuten ammoisina aikoina inkkarit, myös nykymeksikolaiset tulevat löylyhuonesessioon sen henkisesti ja fyysisesti puhdistavan vaikutuksen vuoksi. Esimerkiksi: me olimme ainoat ulkomaalaiset 13 hengen sessiossamme. Seurana oli neljä 30-40 -vuotiasta pariskuntaa, ja juuri eronnut perheenäiti. Alkuun kaikkien piti kertoa, mitä vaivaa tai pulmaa tultiin poistamaan tai minkälaista kokemusta hakemaan. Yhdellä parilla oli ollut luottamusongelmia, snobahtava pörssimeklari taas tuli tyhjentämään päätä stressistä tyttöystävänsä kanssa, kolmannet tulivat puhdistaakseen aurojaan, jotta voisivat hyvillä mielin aloittaa lastenteon. Me koitimme vuorollamme sönköttää ymäripyöreästi vaan ”uudesta kokemuksesta”, menimme melkein hämillemme muiden avoimista kertomuksista…

"Haloo Äiti Maa!" Lievästi punakka kylpijä tunnin yhteydenpidon jälkeen.

Mä olen niin kaikkea huuhaa-loitsujuttuja vastaan, mutta ihan vakavasti puhuen voin suositella sessiota (semihyväkuntoiselle) skeptiselle suomijuntillekin. Ainakin reilu puolen vuoden saunavajareissa yhteys Äiti Maahan, tuuleen, veteen, universumin renkaisiin ja mitä hittoja niitä nyt olikaan tuntui erittäin rankalta, mutta puhdistavalta kokemukselta. Jos ei muuta, niin siellä hikoilee ainakin kolme kiloa nesteitä bikinikautta ajatellen…

Vuoden päätös lähellä, onneksi sanon minä. Olo on kuin kuvan joulupukilla, ihan kokonaisvaltaisesti. Kiitos työt! Kiitos, että ette unohda minua lomallakaan!

Joulupukki liiskattuna kulki takaluukussa

Aatto sentään meni kynttilöitä eikä hermoja poltellessa. Olikin ensimmäinen oma joulu, kuusineen päivineen. Edellisen postaukseen viitaten täytyy tosin myöntää, ettei omena ole kauas puusta pudonnut, kaikesta valituksesta huolimatta. Talouteemme tuli nimittäin Chedrauin (paikallinen Prisma) parkkipaikan kuusimyyjien – ja ilmeisesti koko kaupungin – viimeinen puu.  Alennuksella.

Myyjä perkele yritti rahastaa liikaa, mutta luovutti lopulta tiukan tinkimisen ja kyyneleisen (omat) neuvottelun jälkeen. Ehdittiin kerran jo lähteä dramaattisesti Volkkarin renkaat savuten menemään. ”Pidä kuuses!”

Anttilan hinta, Stockmannin laatu! Tällä kertaan jopa ilman käpyjä.

Illalla käytiin S:n kanssa illastamassa kahden jonkun Zocalon hotlan parvekeravintolassa parin muun turistin kanssa ja sitten mentiinkin meille vastaanottamaan viersasjoukkoa. Keitin sitten kuusimiehen kunniaksi kostoglögit viimevuotisen menestysrespetin mukaisesti, ja seurauksena rikottiin railakkaasti niin piñataa kuin uutta digikameraani.

Tässä tää niinku täyttäis sitä piñataa

Muuten olen tässä lomallani lähinnä katsonut S:n kainalossa Mad Manin 2. tuottaria yöpaidassa. Ai niin, ja tehnyt töitä ja herännyt yöllä painajaisiin.

Eipä silti, mitä tässä enää kuitenkaan kannattaa kitistä. Meidän vuosi vaihtuu kaukana kavalasta maailmasta, Karibianmeren aaltojen hellittävänä, rommilasi kädessä, arskat nokalla. Tööttään vuokravespan pakkarilta teille hyvät Uudet Vuodet, kiva kun olette pysyneet Meksikon Pikavuoron kyydissä!

Joulutähdet

Keskiviikkona Meksikossa alkoi oikea mega puente, ylipitkä viikonloppu. Henkilökohtaisesti olen muuten satavarma, että näillä puenteilla kompensoidaan yhtä paikallista naurettavuutta, ruhtinaallista 6 päivän vuosilomaa…

Keskiviikkona riemun aiheena oli bicentenario, Meksikon 200-vuotisjuhlallisuudet. Täällä itsenäsyyspäivän kinkerit ovat aavistuksen riehakkaammat kuin kotoisat Linnanjuhlat (on muuten melko jännittäävä yrittää avata näille kotimaista itsenäisyyspäiväjuhlaa, joka huipentuu siihen, että katsellaan telkasta tummansinisiin verhoihin tälläytyneitä vihaisennäköisiä keski-ikäisiä, jotka kävelevät ovesta sisään). Lomaakin oli epävirallisesti suurimmalla osalla keskiviikosta viikonlopun yli, joten kinkereiden kansallinen palautumisaika oli laskettu juuri sopivaksi. Tämä kertomus olkoon kuitenkin todiste siitä, ettei kaikki, Meksikossakaan, aina mene… no, niin kuin Strömsössä.

Meillä oli pomminvarma suunnitelma illastaa sivistyneesti oikea meksikaano-menyy naapureiden luona, mennä Angel de Independencia –patsaalle Reforma-kadulle katsastamaan ilotulitusta ja kuuntelemaan itsenäisyysjulistus ( El Grito), palata naapureille juomaan pari tequilaa, syömään sopeja ja tanssaamaan, ja lopulta oikaista kadun yli meille nukkumaan unet ennen kuin Seben tulisi lähteä torstaina perhelomalle Oaxacaan.

Valitettavasti hieno suunnitelma meni heti alkujaan hieman sivuraiteille: Huolehtivainen paikallishallinto oli nimittäin kehitellyt nk. kuivat päivät (Ley seca) keskiviikosta lauantaihin, mikä tarkoittaa ettei alkoholituotteita myydä, jottei kansa vaan ryyppää liikaa. Tällähän on tietysti täysin päinvastainen vaikutus  ja väki kansoittaa supermarketit, viinakaupat ja kioskit tiistai-iltana hamstraten kahta kauheammat määrät puteleita, ettei sitten vaan lopu kesken! Valittaen totean, että plus-miinus kolmikymppinen illallisjengimme oli mukana tässä päättömässä yleisöryntäyksessä, jonottaen kolmatta kierrosta La Europeassa, koirat pullokasseja ulkona vahtien.

Aikaavievän viinarallin vuoksi jätimme tilauksen Casa Toñon kotiinkuljetusillalliselle liian myöhään ja herkkudinnerin sijaan juhlailtana klo 21 pöytää koristi kulho omatekemää salsa verdeä ja sipsipussi (plus ne viinat). Sipsiensyönti, Meksikon lipun etsiskely ja pari hermoja tasaavaa palomaa vei kuitenkin tunnelman juhlapuolelle. Jopa siinä määrin, että 22:45 kerroimme räkätellen poliisivitsejä tajuamatta, että vartin päästä alkaisivat itsenäisyyshuudot keskikaupungilla. Viittä vaille oli selvillä, ettei kaupungissa ollut yhtään (selvää) taksikuskia, ja hyppäsimme naapureiden Seatiin, nokka kohti Reformaa. Kolmea vaille meksikolainen kuskimme valehteli liikennepoliisille kirkkain silmin olevamme joukko suomalaisia turisteja (ainoan suomalaisen korkatessa olutta takapenkillä) matkalla Reforman kyljessä olevaan hotelliin, jonka asiakkaat päästettiin juhlan vuoksi suljettuja katuja pitkin erikoisluvalla lähemmäs häppeninkiä. Tasalta parkkasimme autoa, ja huusimme kolumbialais-jenkkiläisen ystävättäreni kanssa täysin palkein ”viva México, viva la independencia!” Seatin takaikkunasta parkkihallin vartijalle.

Takaisin runsaaseen illallispöytään meitä palasi jostain syystä kaksinkertainen määrä. Koska meillä ei oikein ollut mitään ruokaa tarjolla, päätyi emäntä kippaamaan vieraille tequilashotteja ja dj luukuttamaan Juan Luis Guerraa. Jossain vaiheessa meikäläinen päätti näyttää nuoremmille juhlavieraille, mitä musiikkia ”ennen vanhaan” soitettiin (Greenday ja Ace of Base). Sitten jokaiselle miesvieraalle laitettiin kourallinen geeliä tukkaan, Meksikon kunniaksi. Sen jälkeen havaittiin isännän, joka oli ollut koko aamupäivän nivel 3-kokeessa (vastaa vähän meidän KHT-koetta), uinahtaneen sohvalle.

Lopulta olimme, mitä ilmeisimmin, toteuttaneet alkuperäissuunnitelmasta ainoan kohdan, ja rymistelleet raput ylös meille. Sebastian lähti aamulla kotiin reissua varten, ja minä jatkoin uniani. Kunnes heräsin puhelimeen:

”Haloo?”

”Hei kulta! Soitan täältä sairaalasta. Olin kolarissa ja auto meni perdida total, lunastukseen.”

Viva México!

Muutamia vuosia sitten kuuntelin silmät kiiluen erään tuttavan matkakertomusta Etelä-Amerikasta. Oululaisella murteella vedetyssä stoorissa vilahtelivat machete-veitset, bolivialaiset huumeparonit  ja rikkinäiset kyläbussit. Olin itsekin lähdössä maailmalle ja kysyin kaverilta vinkkiä pätevästä matkavakuutuksesta.

”Niin, sepä onkin sellainen tarina, kun meillä ei velipojan kanssa matkalle lähteissä enää raha mihinkään vakuutuksiin riittänytkään”, tuttava aloitti. ”Kotopuolessa oli kuitenkin yksi kaveri, uskovainen, joka lupasi katsoa, josko asialle voisi tehdä jotain. Eräänä sunnuntaina sitten se kutsui meidät kirkkoon, jossa oli pappi ihan meitä varten odottamassa. Pappi kyseli reissun kohteista ja olisiko erityistoivomuksista. Sanoin, että laitetaan ihan täyskasko, ja mutta ihan erityisesti voisi kiinnittää huomiota matkatavaroihin, kun ei noista lentoyhtiöistä koskaan tiedä. Sitten ruvettiin siunaamaan niin tarmokkaasti, etten edes kehdannut enää mainita, että olen ateisti.”

Oululaisten etelänloma täällä amerikoissa sujuikin ilman minkään tason haaveria tai näpistystä. Kirkollisveron hinnalla.

Vaikka henkilökohtaisesti olen jättäytynyt aina edellistä kaupallisemman vakuutusyhtiön armoille, alkoi tänään alkoi tuntua, ettei lisävakuutus olisi pahitteeksi. Olen reissuillani välttänyt tiputus-ripulit ja mopo-onnettomuudet ja saanut vain väännettyä leukani sijoiltaan, puolitellut hampaita ja polttanut maan tasalle ripseni ja kulmakarvani. Viimeisin tempaukseni näyttää kuitenkin astetta haastavammalta.

Vetäisin nimittäin viime keskiviikkona voiveitsellä sormeen luuhun asti ulottuvan haavan. Lääkärikammoisena päättelin, että moinen pikkuasia hoituisi näppärästi antiseptisella liuoksella ja laastareilla. Valitettavasti lauantaista lähtien typerä etusormi on osoittanut mieltään lääkärikykyjäni vastaan turpoamalla kämmenjuurta myötäileväksi palloksi ja kieltäytymällä liikkumasta. Eilen, kuunneltuaan pari päivää amputaatio- ja leprasormijuttujani (pientä paniikkia ilmassa), kolumbiaano soitti vastalauseista huolimatta tutulle lääkärille. Nyt sitten vedän penisiliiniä ja odotan tuomiota sairaalaan joutumisesta.

Yhtä kipeästi odotan vakuutuspapereitani voimassaoloajan pidentämisarvoinnista. Tulipahan taas todettua kantapään, polvien ja kyynernievelten kautta, ettei kannata pitää säästösyistä edes sitä viikon taukoa matkavakuutuksesta…

Maldita Tracy!

Tän tarhaikäisen jannun kimmakaveri vaihtoi lennosta – ja särki sydämen.

Kyllä naiset on kamalia.

Tervehdys Monterreystä, terästeollisuuden luvatusta kaupungista! Vietän täällä syntymäpäiviäni tarkastamalla terästehtaita viiksekkään viiskymppisen suomalaisen insinöörin kanssa, jonka nimi on ”Räisänen”.

Tältä pohjalta on hyvä muistella, kuinka pian K Y M M E N E N vuotta sitten olin Kauniaisissa Vassin ”millelunium”-pileissä odottelemassa uutta vuosituhatta. Olin laittanut oikein juhlaklenningin ylle ja ostanut Törleytä (kierrekorkilla) ja ison Lemon Squashin uuden tuhatluvun kunniaksi. Muistaakseni olin silti maagisena keskiyön hetkenä ko. partyhousen punttikellarissa pitämässä seuraa taljapenkillä pahoinvoivalle ystävättärelle.

Olen tästä silloisesta partyremmista ainoa, joka:

a) asuu kehitysmaassa

b) ei ole asuntolainaa

c) ei ole valmistunut

En myöskään siis ole raskaana tai haaveile kihloista.

(Ok, myös pientä kehitystä on havaittavissa: nykyisen poikaystävän nimi ei enää ole tyyppiä ”Tuhka”, enkä ole kolmeen vuoteen joutunut uutena vuotena kytsimään varpaat jäässä taksia jostain laimeista pariskuntabileistä kotiin.)

Toisaalta, koska mulla ei ole paljonkaan ollut valittamista tähän kehitysmaa-asuntolainattomuus-naimattomuus -asiaan tähän mennessä, voidaan yhtä hyvin jatkaa samalla linjalla tulevana vuonna 2010.

Ystävät, Prolongación vol 2:

1) Glee -laatusarjan 1. tuotantokausi alkoi telkusta. Joku addikti osti heti koko tuottarin ja katsoi kaikki jaksot yhteen pötköön. Hurraa! Hurraa!

2) Olen jatkanut menestyksekkäästi teiniaikojeni viikonloppurytmissä: nykyään käyn jumpassa perjantai-iltapäivisin ja kävelen hikiset pierutrikoot päällä Presidente Masarykiä (kaupungin Chanel-Louis Vuitton-Marc Jacobs -ostoskatu) kotiin, jotta kerkeen viedä koiran ulos ja lähteä lennossa teinaribileisiin.

3) Eräs asiakkaani tahtoo palkata minut tänne Meksikoon nykyisten röiden loppuessa tammikuussa. Vastasin myöntävästi. So long Suomi!

Arkistot

wordpress stat