You are currently browsing the category archive for the ‘Kitinä ja valitus’ category.

Etelästä päivää!

Valitettavan luonnotieteellisen faktan takia en todellakaan sambaa iloisissa hellelukemissa. Täällä ekvaattorin (ks. Wikipedia) Etelänavanpuoleisissa kolkissa on nimittäin alkamassa talvi. Eli herkät loka-marraskuiset tunnelmat.

Juuri nyt myös allekirjoittaneen mieliala kulkee samoissa harmaissa sfääreissä.

Mä en ole ikinä paikalla silloin kuin pitäisi, en täällä, enkä siellä. En pääse häihinne, en tupareihisi, en vauvaa katsomaan, en kolmikymppisille. Lähetän onnittelut Facebookissa ja katson kuvista miten polttarit menivät.

Olen unelmavaimo, joka tulee hirveellä munkilla vuosipäivänä maahan klo 23:50 tax-free -suklaiden kanssa. Olen (nykyään) blondi mustalainen, ikuisella kiertomatkalla maailman äärissä. Anonyymi nomadi, jonka ainoat toistuvat rutiinit ovat taksimatkat lentokentille.

Se ketuttaa toisinaan. Maailma on joka päivä pienempi, mutta kyllä jokainen +/- 10  tunnin rygäys yläilmoissa on melko saatanallista istua vielä tänäkin päivänä.

Juuri nyt tahtoisin olla hetken Kotona. Käydä ruokakaupassa, puristella tunnin finnejä oman lavuaarin edessä, laittaa johdon seinään ilman adapteria, soittaa Sinulle kännykällä samasta aikavyöhykkeestä, ajaa bussilla kotipysäkille, puhua suomea, puhua espanjaa. Olla joskus paikalla silloin kun pitäisi.

Vaan mannen veri vetää kiertämään, tai no duunit ainakin. Kuka arvaa kuvista, missä mennään?

Mainokset

Sanotaan, että jos ei ole mitään positiivista asiaa, on parempi pitää suunsa kiinni. En kuitenkaan tiedä keitä siellä ruudun takana on, joten otan vapauden valittaa ihan keskenäni.

1. Joku on tuonut asuinrakennukseemme lapsen. Se huutaa …tai ehkä ”laulaa” jossain tuolla yläkerrassa kolmatta tuntia, ja kello on puoli 12 yöllä.

2. Ulkona tulee vettä täydellä soitolla ja viemärit tulvivat. Koirakaan ei halua ulko-ovella astua kadulle, katsoo vaan syyttävästi.

3. Hermo menee näihin maanjäristyksiin. Tänään tuli taas vaihteeksi kyytiä seitsemän Richterin edestä. Olin sillä nimenomaisella hetkellä linnoittautunut vessaan lukemaan Ninan ja Loren aviokriisistä vanhasta Seiskasta, enkä kerennyt näiltä kiireiltäni evakuoitumaan. First things first! Tiedätte muuten mistä kasasta etsiä, jos menee joskus rakennus säpäleiksi.

4. Kuka räjäyttäisi Excelit, raportit ja CRM:n tältä planeetalta? Maanjäristysten takia katkeileva nettiyhteys pilaa kaiken, koska yhteys serveriin on katkolla joka kolmas sekunti. ”You appear to be offline. Do you want to send an error report?” VOI KETTU KUMALAUTA!

5. Jääkaappiin jäi viikonlopuksi muhimaan DIY pääsiäisyllätys, eli vanhaksi menneet kananmunat (tai no oikei, ehkä ne olivat jääneet sinne jo vähän aikaisemmin…). Keittiössä haisee sellutehtaalle. Vika ei voi olla minussa.

6. Eikö tuo lapsi ikinä hiljene? Mitä se laulaa? Yhdynkö kuoroon vai menenkö teippaamaan sen suun?

Voi viikset!

Tänään heilahti nk. tacomittari yli kriittisen rajan.

Toisin sanoen meksikaanonsietokykyni romahti hetkellisesti.

Vielä paremmin sanoen olin 3,5 tunnin yöunien (joissa seikkalivat bolivialaiset Toyota Hiace-microbussit) jälkeen vain erittäin huonolla tuulella ja päätin syyttää siitä kaikkia tielleni sattuvia meksikolaisia. Tätä tapahtuu aina välillä – eikä se ole niin vakavaa. Ulkomaillahan on tosi helppoa, kun voi näinä epäonnen päivinä kaataa kaiken mierdan Paikallisten Urpojen, eikä oman itsensä syyksi.

Tässä pari päivän kohokohtaa:

Ensimmäinen urpo rinkutti alasummeria kolmesti kun olin suihkussa.  Ja sitten vielä neljännen kerran. Juoksin lopulta vettä valuen, tukka hoitoaineessa ovipuhelimeen. Siellä kiekui pinkeä-ääninen jehovantodistaja kaverinsa kanssa:

”Hyvää huomenta, olemme täällä kertomass….”

”EIIII …. ei kiinnosta nyt eikä koskaan!! Ei etenkään, koska häiriköit tähän aikaan aamusta! Laitapa vaikka siihen raamattusi laitaan, että ei tarvitse minun ovikelloani tulla enää koskaan tulla rimputtelemaan!!”

Seuraavat heivarit sain leipomossa. Olin nimittäin päättänyt ostaa oliivi-ciabattaa, kunnon kahvilakahvin ja ihanan tiramisuleivoksen ihan vain kiusallani. Ei ainakaan mitään täkäläistä, vaan kunnon ylihintaista Eurooppa-kamaa. Kassatyttö vaan laittoi minileivokseni ämpärin kokoiseen muoviseen boksiin, jossa se muhjoutui rikki ennen kuin sain maksetuksi. Pyysin uutta palaa ja pienempää laatikkoa (joita oli pinossa tiskillä), johon sai vastauksen:

”Ne pienet laatikot ovat macaron-leivoksille. Ne on laskettu, enkä siis voi antaa yhtä ilmaiseksi.”

”Ai, no voisitko vaikka ottaa minulta pari pesoa extraa siitä hyvästä, että laitat tuon minun kakkusen silti sellaiseen. En saa sitä muuten ehjänä kotiin”

”Ei käy. Ne on laskettu.”

Siis mitä vit….tjaa?! Luovutin:

”No, sitten otan niitä kirottuja macaron-leivoksia!”

Macaron = paljon melua tyhjästä. Oikealla maracuyan makuinen ja vasemmalla punaiset marjat. Maku on tomusokeritöhnän ja hillon sekoitus. Syön mieluummin irtsareita, vaikka ne eivät ole yhtä cool.

Sitten tielleni tuli paikallinen teleoperaattori, jossa asioin paremman puoliskoni pikkuveljen puolesta. Pikkuveli näet ryöstettiin viikonloppuna, ja minua pyydettiin tänään käymään pikaisesti uudelleenaktivoimassa suljetttu SIM-kortti.

Pikaisesti, my ass!

Asiakaspalvelija-kundi – jonka letti oli muuten suolattu kypäräksi vähintään litralla kuplageeliä – ei suostunut avaamaan liittymää, sillä en ollut tuonut fyysisesti nähtäväksi pikkuveljen uutta kännykkää. SIM-korttia ei siis lukittu tiettyyn puhelimeen, mutta telefirma vaatii nähdä, että jokaista sim-korttia varten on oma puhelimensa. Puhelin oli valitettavasti pikkuveljellä sen varaprepaid-liittymän kanssa koulussa, enkä saanut sitä teleportattua paikalle. Puhelimen IMEI-koodi, malli tai kuva ei tietenkään kelvannut. Eikä niitä edes tarvittu. Se olisi pitänyt vain nähdä

Iltapäivällä kävimme Herra Nelsonin kanssa lähipuistossa pissillä.

Ei olisi pitänyt.

Puiston oli nimittäin valloittanut Tätijengi, eli lauma kurpahtaneita kotirouvia chihuahua-koirineen, jotka on kaikki puettu erilaisiin röyhelömekkoihin tai muihin typeriin ja tarpeettomiin koiranvaatteisiin. Tädit olivat parkanneet ahterinsa ja koiransa suihkulähteelle, kaivaneet jokainen laukuistaan puolen kilon säkit koirannameja, joita sitten heitteltiin maahan jo valmiiksi ylipainoisille pikku pulusille. Minä sain pahaa silmää, koska nameilla perso katurakkini juoksi myös jaolle.

”Tu perro que raza es? Es que estos premios están especialmente diseñados para los Chihuahuenses!”, rääkyi yksikin röökikeuhko. (Minkä rotuinen koirasi on? Kun nämä keksit ovat vain chihuahua-rotuisille!)

Voitteko kuvitella, yhdellä eukolla oli koirille tarkoitetut sateenvarjorattaat. Niillä se sitten työnteli herranterttunsa puistoon ja takaisin.

Todistusaineistoa koiranrattaista! Por favor, tulkaa hakemaan minut piipaa-autolla hoitoon, jos joku kaunis päivä olen työntelemästä Nelsonia tälläisissä pitkin Espaa! Huomatkaa tädin iloinen "naama norsun *itulla"-ilme. Mulla oli tänään varmaan samanlainen.

Olipa kiva tulla takaisin kotiin (täti muuten kysyi epäileväisenä puhelimessa viikko takaperin: ”Kotiin? Ai onko se muka jo koti siellä Meksikossa?!” Jo? Ei kun mä oon tässä vähän käymässä vaan ollu neljä vuotta). Cityssä sataa vettä ja kaikkia *ituttaa. Koiralla on nuha, sille pitää antaa suppoja perssiisiin kaksi kertaa päivässä ja hampaasta lähti paikka ruisleivän mukana. Voi sanoa siis palanneensa arkeen: kädet paskaan ja hampaita kiristellen.

Onneksi olin ostanut Suomesta kaikkea kivaa kotiin.

Ulkomailla elävälle iskee välillä suomihulluus, itse tämän kohtauksen pauloissa raahasin Marimekolta kangasta laittaakseni siitä hienot verhot salonkiin. Kaukaa viisaasti pyysin äitiä hurauttamaan siihen verhotankolaskoksen (?) jo Suomessa. Oli muuten jännittävää todeta käytännössä, miten sama ”kiroile ja hakkaa pöytää” -metodi periytyy äidiltä tyttärelle. Pakenin suosiolla alakertaan paahtamaan Ruispaloja kun oranssi Toyota alkoi saamaan kyytiä ja perkeleet lentämään langan katkeillessa.

Sääli vain, ettei yhdet kiroilut riittäneet näille verhoille. Jatkuvasta vesisateesta kyrsiintyneenä rupesin perjantaina, 12 tunnin koneenhakkaamisen jälkeen, verhojenasennuspuuhiin. Olin mielestäni varautunut enemmän kuin paremmin:

– sakset

– silitysrauta ja silitettävää ”magic”-liimanauhaa kankaan lyhennykseen

– paikallisen sokoksen kylppäriosastolta ostettu asenna ja liimaa -suihkuverhopaalu ruuvittomaksi verhotangoksi

No, kaikkihan siinä meni pieleen. Tanko putosi kerta toisensa jälkeen alas (ilmeisesti mehikolaiset seinät eivät ole ihan 100% suoria), mittasin väärin sekä aluverhon että marikankaan pituuden ja silitin liimanauhat killiin. Lopulta hakkasin verhotankoa keskeltä vimmoisani ja se jämähti (toistaisesi) kiinni. Liimanauhoja en todellakaan ruvennut höyryttämään uudestaan auki, vaan väänsin  verhonipsuista nipsut irti ja taittelin pitelemään verhon helmaa. Nyt ne kilisevät kivasti ikkunaa vasten ja kissalla on hauskaa.

Joka kodin luovat ratkaisut: nipsut ja silitettävä lyhennysnauha. Luovimmat silittävät vinoon, hajalangat sinne väliin törölle kohti auringonkajoa

Pakotin Sebastianin lupaamaan, ettei me ikinä koskaan rakenneta taloa tai osteta mitään täysremonttia vaativaa kohdetta tai tulee ero. (Paitsi jos on niin paljon rahaa, että työmiehet tekee aivan kaiken ja mä voin vaan käydä tuhoalueella mallaamassa taulunpaikkoja kun työt on tehty.) Asun oikein mielelläni aina ja ikuisesti kerrostalossa, ilman kiinteistövesimaksuja ja odottavaa kattoremppaa, aidanmaalausta ja jätekatoksen uusintaa. Kiittäen 19 vuoden kokemuksella espoolaisen puutaloperheen”idyllistä”.

Porakoneen meinaan kyllä hankkia, se olkoon myönnytys semikamalan Mariverho-virityksen vieressä yhä lojuville seinähyllyille. Seppo ei nimittäin anna ruuvata niitä seinään ennen kuin mulla on kunnon porakone, jääkaapissa on paniikkiskumppaa ja mahdolliset tuhot korjaavan remonttimiehen numero on liimattu jo valmiiksi jääkaapinoveen..

Ja kauempaa se näyttää ihan mummolan raanulta. Kivat mulle!

Me ei Sepon kanssa olla riidelty, gracias a Dios!, kulttuurieroista johtuvista parisuhdeasioista vielä koskaan. Sepillä on kyllä saattanut olla kestämistä allekirjoittaneen ”Ja Minä Olen Itsenäinen Nainen Suomesta” -paasauksissa, mutta kilttinä miehenä se ei ole koskaan pahemmin puuttunut yleistyksiini (tyyliä: ”Kaikki suomalaiset nuoret muuttavat kotoaan yksin asumaan 18-vuotiaana eivätkä enää koskaan tarvitse vanhemmilta taloudellista tukea.” En ilmeisesti puhu itsestäni… tai kenestäkään tutustani.) Toisaalta Seppolan perhe on latinofamiliaksi erittäin vapaamielinen, ja hyväksynyt Itsenäisen Naisen Suomesta miniäkokelaaksi nikottelematta, mikä ei näillä leveysasteilla todellakaan ole mikään itsestäänselvyys.

Mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Kutsukaa minua lapselliseksi, joustamattomaksi, evil bitchiksi tai itsekeskeiseksi niuhoksi, por favor! Olen sen viimeistään tämän julkisen jauhamisen takia ansainnut. Mutta silti, jumalaviduslaikku sentään, sain tänään sen päiväset heivarit, kun herra ilmoitti ettei pääse kanssani Suomeen heinäkuussa kuten oli suunniteltu. TAAS! Voi itku, mutta ei tässä vielä kaikki:

Syy: Isi ei tykkää, kun tulisi yliopistolta 5 päivää poissaoloja. 

Kenellä muulla on vaille 30-v poikaystävä, jonka äipältä ja ipältä kysytään lupaa saada olla viikon koulusta pois?

Kenellä muulla puolison vanhukset eivät katso hyvällä pikavierailua kouluaikaan tyttöystävän kaverin häissä?

Kuka muu olisi ollut valmis hoitelemaan reilun tontun lentolipun armaalleen, jotta tämän olisi saanut mukaansa ilman että täytyy äitiltä pyytää tai jättää opiskelijatuloihin vedoten lähtemättä?

Anteeksi, tämä on kamalaa valitusta.

Silti en voi olla tuntematta sympatiaa sen pikkukissin kanssa, jonka löysin tänään itku kurkussa kotiin talsien taloni eteen parkatun auton etupuskurin sisältä naukumasta. Mustavalkoinen pikkuotus oli istunut erään ohikulkevan mummon mukaan ainakin vuorokauden auton moottorilaatikon alla vankina. Se oli kiivennyt sinne renkaan sivusta, ilmeisesti lämpimän moottorin houkuttelemana sateisena iltana. Satuin kuitenkin tänään paikalle hetkeä ennen auton omistajaa. Se oli onni siinä mielessä, että autoherra olisi hypännyt kaaransa rattiin satunnaista miukunaa kuuntelematta, ja se olisi tiennyt kissaa a la parilla

Kuka tulisi maanittelemaan minua tästä ahdistuksen etupuskurista pois? Pekoninpalaset käy!

Kuvan kissat ovat Panamasta, eikä niillä ole yhtään samaa näköä auton sisältä kaivamani pitkäturkkisen mirrin kanssa. En vaan keksinyt muutakaan kuvitusta. Paitsi parittelevat merkikilpikonnat Oaxacasta, ja se nyt vielä vähemmän liittyy aiheeseen...

Kitistään nyt vähän taas turhasta näin viikon aluksi, niin tälläinen niuho saa vähän painetta pois sytämeltään.

Aihe on vanha tuttu: Naamakirjaetiketti.

Siis mikä herran tähden laittaa ihmisen puimaan esim. parisuhderiitojaan Facebookin statuksessa? Tai kertomaan makuukammariasioita? Ei ole kerta eikä kaksikaan, kun täällä saa tahtomattaan seurata, miten (noin kolmekymppisellä, ei siis 16-v) Herra tai neiti X:llä meni deitit pieleen:

Ensin maanantaina hehkutetaan rakastuneisuutta ja vaihdetaan Relationship-status ihan parisuhteen puolelle. Keskiviikkona ihastellaan koti-iltojen ja kynttiläillallisten mahtavuutta (ja sydämiä, paaaljon sydämiä!!!). Kahden viikon päästä lauantaina lähdetään radalle ja sen tuoksinnassa päivitetään baarista kännykällä vastakkaisen sukupuolen vaivalloisuutta, ja kysellään ”hassunhauskasti”  käsikirjaa tai käyttöopasta. Sunnuntaina poistetaan se viikon vanha muijakaveri ja ollaan singlejä niin että kaverit voivat kommentoida seinällä möllöttävää murtunutta sydäntä. Seuraavana maanantaina kysellään, voisko joku järkätä sokkotreffit. Tai huudellaan pontevina jotain yhtä ihanaa kuin että ”Lähden naisiin!”

APUA!!!!

Ja toinen asia. Miksi pitää kirjoittaa sinne statukseen jotain melodramaattisen vihjailevaa, kuten ”Sad…:((”  tai  ”Dreaming…” tai joku pelkkä typerä hymiö ”:)” . Onko kaipaus saada hirveesti kommenttisympatiaa ja kysymyksiä, että ”Mikä sun nyt on?” tai ”Kerro, kerro”? Ja jättää sitten vastaamatta? Siis kuinka huomionkipeä voi ihminen olla?  Tai jos ei halua kertoa mistä on kysymys, niin mitä sinne sitten kannattaa kirjotellakkaan?

Ja lopuksi. On olemassa hienoinen raja vulgaarin ja romanttisen yhteydenoton välillä:

 

Viime päivät ovat olleet ihan… sanonko mistä!

Työt ei lopu, palkka ei tuu, kodinkoneet hajoo, meksikolainen asiakas”palvelu” kusee, päätä särkee ja kieleen tuli afta. Laskin pikaisesti unohtaneeni ainakin mutsin synttärit, avaimeni sisälle, peruttaa nettiliittymän lisäpalvelun, koiran madotuksen ja kulmakarvavärin yli tunniksi vaikuttamaan. Ostin myös viimeisillä roposillani vahingossa hienmakuista meksikolaista light tölkkikermaa raejuuston sijaan, koska näitä myydään täsmälleen samanlaisessa tönkässä. Lauantaina poltin suoristusraudalla kastimerkin hiusrajaan ja tyylikkään vauhtiraidan korvaan sekä istuin silmälasieni päälle.

Korsi, joka katkaisi kamelin selän, oli kuitenkin purkkakeitto.

Nääntyneenä, infernaalisen työpäivän jälkeen, raahauduin kyökkiini ja iskin tulille herkullisen Campbells tölkkitomaattikeiton. Sössön kiehuessa muistin, että siihen piti lisätä jotain, olisiko nyt ollut vettä. Nappasin tiskipöydällä seisovan tyhjän tölkin ja kippasin laadukasta DF:n hanavettä sekaan (maito oli loppu). Valitettavasti unohdin, että olin hetkeä aikaisemmin sylkenyt purkkamällini tölkkiin. No, purkka kiehui iloisesti keittooni ja paloi lopulta kattilan pohjan. Huomasin äksidentin vasta lusikoidessani palaneen hammastahnan makuista keittoa suuhuni. Purkkatöhnä ei sittemmin suostunut lähtemään kokonaan kattilanpohjasta irti,  ja nyt aamukahvit keitellään meillä10 litran ruosteisessa padassa, jota on käytetty viimevuotisten pikkujoulujen glögipanimona.

Sebastian nauroi purkkakeitolle hillittämän kovaa, kunnes heitin sen ulos kämpästä ja huusin sille rappuun:

”Ja joulu on sitten peruutettu, meillä ei ole varaa lähteä Suomeen!! Ettäs tiedät!!”

Joulumatka oli herkkä asia, jonka halusin ottaa puheeksi joku sopiva hetki, jolloin meillä olisi aikaa istua alas ja tuumata asiaa rauhassa.

Onneksi on internet. Olen selvinnyt tästä Kuolleiden päivästä, Dia de los Muertos, seuraavien virikkeiden avulla:

1. Sama suomeksi -blogi, jossa ruotsalainen Magnus pitää mm. pesäkonekoulua.

2. Onnenpyörän paras jakso, jossa blondi ostaa mm. ”vokaalin K ,niinkuin Kalle”.

3. Tuksu on raskaana! Uuttera äiti heittää kuitenkin vielä keikkaa. Se on se raskauden hehku

Lisäksi kolme pötkylää kovia Jolly Rancherseja on lievittänyt tuskaa. Ne oli tosin säästetty naapuritalon kakaroille, jotka pimpottivat pyhäinpäivänä ovikelloa hirviöiksi pukeutuneina. En avannut ovea…

 

 

Muutamia vuosia sitten kuuntelin silmät kiiluen erään tuttavan matkakertomusta Etelä-Amerikasta. Oululaisella murteella vedetyssä stoorissa vilahtelivat machete-veitset, bolivialaiset huumeparonit  ja rikkinäiset kyläbussit. Olin itsekin lähdössä maailmalle ja kysyin kaverilta vinkkiä pätevästä matkavakuutuksesta.

”Niin, sepä onkin sellainen tarina, kun meillä ei velipojan kanssa matkalle lähteissä enää raha mihinkään vakuutuksiin riittänytkään”, tuttava aloitti. ”Kotopuolessa oli kuitenkin yksi kaveri, uskovainen, joka lupasi katsoa, josko asialle voisi tehdä jotain. Eräänä sunnuntaina sitten se kutsui meidät kirkkoon, jossa oli pappi ihan meitä varten odottamassa. Pappi kyseli reissun kohteista ja olisiko erityistoivomuksista. Sanoin, että laitetaan ihan täyskasko, ja mutta ihan erityisesti voisi kiinnittää huomiota matkatavaroihin, kun ei noista lentoyhtiöistä koskaan tiedä. Sitten ruvettiin siunaamaan niin tarmokkaasti, etten edes kehdannut enää mainita, että olen ateisti.”

Oululaisten etelänloma täällä amerikoissa sujuikin ilman minkään tason haaveria tai näpistystä. Kirkollisveron hinnalla.

Vaikka henkilökohtaisesti olen jättäytynyt aina edellistä kaupallisemman vakuutusyhtiön armoille, alkoi tänään alkoi tuntua, ettei lisävakuutus olisi pahitteeksi. Olen reissuillani välttänyt tiputus-ripulit ja mopo-onnettomuudet ja saanut vain väännettyä leukani sijoiltaan, puolitellut hampaita ja polttanut maan tasalle ripseni ja kulmakarvani. Viimeisin tempaukseni näyttää kuitenkin astetta haastavammalta.

Vetäisin nimittäin viime keskiviikkona voiveitsellä sormeen luuhun asti ulottuvan haavan. Lääkärikammoisena päättelin, että moinen pikkuasia hoituisi näppärästi antiseptisella liuoksella ja laastareilla. Valitettavasti lauantaista lähtien typerä etusormi on osoittanut mieltään lääkärikykyjäni vastaan turpoamalla kämmenjuurta myötäileväksi palloksi ja kieltäytymällä liikkumasta. Eilen, kuunneltuaan pari päivää amputaatio- ja leprasormijuttujani (pientä paniikkia ilmassa), kolumbiaano soitti vastalauseista huolimatta tutulle lääkärille. Nyt sitten vedän penisiliiniä ja odotan tuomiota sairaalaan joutumisesta.

Yhtä kipeästi odotan vakuutuspapereitani voimassaoloajan pidentämisarvoinnista. Tulipahan taas todettua kantapään, polvien ja kyynernievelten kautta, ettei kannata pitää säästösyistä edes sitä viikon taukoa matkavakuutuksesta…

Tämä teksti on kertaalleen editoitu. (Rankalla kädellä.) Anteeksi silti, mikäli joku pahoittaa seuraavasta mielensä.

***

Tänään (eilen?) lentokoneessa, jossain Atlantin yllä, tuli ihan *elvetin paha mieli. Kyyneleet pakotti silmään ja nenä alkoi loistaa majakkana. Vieressä istuva rankasti hieltä haiseva italialainen nuorukainen (kaverilla oli myös ihanat ”timantti”-koristeiset aurinkolasit otsalla koko matkan!) koitti kysellä mikä neidolla oli vikana, mutta kun meillä ei löytynyt yhteistä kieltä, jäin nikottelemaan itsekseni.

Olin tulossa Suomesta, viikon työmatkalta. Lähtökohtana pikapyrähdys tammikuiseen Pohjolaan ei alkuunkaan kuulosta lupaavalta. Mutta ei se siitä johtunut.

Höyrytin viisi päivää Turussa, joka ei ollut ollenkaan niin paha kuin ennalta manailin. Hiljaista oli toki kylänraitilla (paitsi torstaina, jolloin tapasin opiskelijoita yrjöllä Hotelli Seurahuoneen ulkonseinustalla, pulkkineen päivineen), mutta siellä rauhaisaa ja ihanan kaunista. Ja lunta!

Paisanot, maatoverit, olivat ystävällisiä ja avuliaita: hotellin seinän kanssa norjaa jutustellut opiskelijakin pahoitteli häiriötä. Jäin monttu auki useampaan otteseen, kun asiakaspalvelijat olivat joka paikassa poikkeuksetta iloisia ja teräviä  (asia, jonka puutteeseen e Meksikossa oikein totu).

Sitten menin Helsinkiin. Entisen kotikaupungin lumo kyllä haalenee kerta kerralta, kun pienten piirien raadollisuus pääsee valloilleen. Pyhät sylvit, millaisia aikuisia siellä kasvaa!

Sukupolvemme harrastaman hiljaisen arvostelun määrää, silmienpyörittelyä, suvaitsemattomuutta ja mautonta vertailua on mahdoton käsittää, ennen kuin arvontalaulu raikaa omalla kohdalla. Norsuna lasikaapissa ansaitsee kyllä varmaan opastusta, mutta miksi muukalaista voi käsitellä vain negatiivisella tavalla?

Vastatkaa joku:

Miksi ennakko-oletus  on, että jokainen erilainen tapa sanoa tai toimia on henkilökohtaista arvostelua tai piilovittuilua?

Miksi pitää lokeroida kaikki, ”hyvästä elämästä” alkaen?

Miksi sosiaalista mokaamista pelätään enemmän kuin sikainfluenssaa? (90% varmaan ottaisi rokotuksen moraalikrapulaan tai nolouteen, jos terkkarilta saisi)

Miksi ei sanota asioita ääneen, vaan kitistään selän takana tai huomautellaan rumasti?

Miksi elämä on mustavalkoista? (Ylitöitä tai sapattivapaata. Itkukännejä tai tipatonta tammikuuta. Täydellisiä parisuhteita tai ikisinkkuja. Hirveet bileet tai yksin kotona. ”En todellakaan” tai ”minä ainakin”)

Mulle tuli niin paha mieli siellä koneessa, kun tajusin mitä pahennusta voin aiheuttaa ihan olemalla vaan. Myöhemmin puhkuin jo raivoa raahatessani laukkuja kotiini ja sitten rehellisesti sanottuna meinasin heittää pari esinettä seinään, kun sain pari kirjelmää luettavaksi tämän päälle.

Ihan oikeesti, haloo!!

Onneksi sain raivokohtaukseni aikana yllättävän yhteydenoton, Helsingistä nimittäin. Poistin parit rivit  täältä blogistaniasta, jätin lähettämättä muutaman ikävän meilin ja laitoin puhelimenkin pois. Kun järkevä ihminen lankojen toisessa päässä selittää, niin tämmönen juntturakin rauhottuu. Tajusin, että turha tässä ehkä on minunkaan yleistää tai kaataa lokaa Atlantin toiselta puolen ihan kyselemättä: silloinhan teen itse just sitä samaa, mistä valitan.

Seitsemän päivää Suomessa ei ollut 100% cagaa, vaan muistutti, että on siellä myös:

– niin onnellisia ihmisiä, että ilo ja jännitys näkyy läpi kuin leivinpaperista: kun paatuneinkin sielu huomaa tempautuneensa kuulemaan nyökytellen kertomuksia tietynsävyisen orkidean merkityksestä paikkakortteihin, puhutaan asiaa!

– äitejä ja vaimoja, joiden tarkkasilmäisyys ja pienet sanat lohduttavat tuhansien kilometrien päässä. Lämmpin sana ulottuu reilusti yli kahden sormuksen standardin.

– keski-ikäisiä kurppia, jotka vievät (pahemmin) päivittelemättä 5 kg karkkiostoksille.

– Ylitsepääsemätöntä kauneutta, rohkeutta ja sydämen avaruutta sellaisen kokoluokan onnettomuuden jälkeen, että normaali ihminen menisi maan alle suremaan, eikä tulisi ikinä ulos.

Kiitos, ja anteeksi.

Viime kirjoitukseen viitaten, syvää väsymystä on edelleen ilmassa. Olen tässä kuitenkin päättänyt nyt koittaa olla ottamatta tykytystä muista kuin henk. koht. elämän- ja kuolemankysymyksistä (niissäkin on yleensä jo ihan tarpeeksi) ja samalla harjoitella normaalia perspektiiviä näille rajatapauksille. Käytännön reenit olen käynyt vetämässä yhdessä maan mahtimiehen Carlos ”maailman rikkain mies” Slimin monolipolipuljussa, kännykkäliittymien ihmeellisessä maailmassa.

Kuten arvata saattaa, kiinteän kuukausiveloitusliittymän hankinta on aavistuksen jännittävämpää Meksikossa kuin Suomessa. Tähän mennessä saldona 2 kpl yleistä itkushowta, 1 kpl parisuhderaivareita julkisella paikalla, 1,5 kpl riitaa asiakaspalveluhenkilön kanssa, 0 kpl liittymää, nolla uutta puhelinta. Sanon vaan, etten olekaan ennen ymmärtänyt, mikä suunnaton onni on omistaa säästäväinen faija, joka ymmärtää kaiken teknisen vempelekaupan ja tyttärensä tarpeen päälle, ja saa vielä alennusta.

Olin ennalta tutkaillut ja psyykannut itseni varautumaan paikalliseen liittymätarjontaan (jota kuvailevat suomalaisttain aivan naurettavan kalliit hinnat, pakko-ostatusmeininki, 1990-lukulainen veloitusviidakko ja tietysti 1,5 – 2 vuoden pakkositoutuminen), joten tässä ei kohdattu suuria tykytyksiä, vaan ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui vaativainen matkapuhelinmakuni:

– Ei mitään puhelinta, joka näyttää kaukosäätimeltä

– EI MISSÄÄN NIMESSÄ BLACKBERRYÄ

– Normaali hopean tai valkoisen värinen metallikuori

Paljastan teille, että Pabellon Polancon ostarilla on nyt tavattavissa pari hyvin hämmentynyttä kännykkämyyjää. Yksi sanoi mulle: ”Senorita, en voi auttaa teitä. En ole ikinä tavannut naista, jolle ei kelpaa tämä vaaleanpunainen BlackBerrymme. Neiti, siinä on chat!”

Kahden päivän päästä löytyi oikean värinen nokialainen ja pääsimme kirjoittamaan liittymäsopimusta. Valitettavasti liitymää ei vaan voitu avata, sillä olin mennyt MAKSAMAAN eräpäivään mennessä viimeisimmän saamani nettilaskun, joita täällä pitää aina tuoda tositteeksi olemassaolostaan.

”Mikä hölmö!” ajatteli Searsin liittymäkauppias varmaan mielessään ja selitti asiaa raivohullulle naiselle: ”Neiti hyvä, lasku pitää tietenkin tuoda näytille maksamatta, vaikka myöhässä. Vain siten voimme luottaa ettette ole katoamassa maasta jälkiä jättämättä.”

Tässä kohtaa lienee hauskaa mainita, ettei ”todiste”laskussa oleva nimi tai osoite tarvitse täsmätä hakijan kanssa. Meille esimerkiksi ehdotettiin, että soittaisimme ”jollekin ystävällemme” ja lainaisimme jotakin maksamatonta laskua, kun oma seuraava nettilaskumme ei ollut vielä saapunut.

Nyt siis odotamme kutsua hakemaan toimivaa luuria ja liittymää puhelinkaupasta, sillä Slimin putiikissa ei hakemuskäsittely toiminutkaan jostain syystä sunnuntaina. Myyjän mukaan maanantai-illalla kaiken pitäisi olla kondiksessa, mutta kokemuksesta sanoisin, että hyvällä tuurilla mulle voi soitella joskus ensi viikon loppupuolella.

Siihen asti keskityn nukkumaan pois tätä väsymystäni, kuvaamaan Nelsonia riehumassa puistossa, testaamaan alesta löytyneitä pilatesbyysia ja rämppäämään ihanaa uutta hopeista omenaani. Voi olla, että yrityksestä huolimatta väsymys tuo surun puseroon ennen puhelinta. Silloin mä aion ajatella vähän mitä ihmeellisiä me S:n kanssa juteltiin diskoteekin nurkassa lauantaina.

Arkistot

wordpress stat