You are currently browsing the category archive for the ‘Perussetti’ category.

Täsä 11 kyssäriä vastauksineen, kiitosta vaan Memmu!

1. Mikä tai kuka inspiroi sinua?

Isoäiti. Elävä todiste siitä, kuinka naisihminen voi pärjätä elämässä loistavasti vaimona, äitinä, mummona ja intellektuellina ymmärtämättä miten tiskikonetta, hellaa, pesukonetta, videoita tai reseptikirjoja käytetään. Hän on myös nainen, joka kieltäytyy hankkimasta tummansinistä kaapumummotakkia, kuulolaitetta tai silmälasien kaulanarua, esteettisistä syistä.

”Nämä ovat vanhuksille”, esteli isoäiti, noin 80 vuotta nuorena.

kuva

2. Jos voisit muuttaa jotakin elämässäsi tällähetkellä, niin mitä se olisi?

Asumisjärjetelyt. Haluan karhuni kanssani asumaan. NYT.

3. Mikä saa sinut suuttumaan?

Partsin alle pesiytynyt äijäkerho, joilla on joku epämääräinen taksibusiness (epävirallinen, tietysti). En kyllä tajua, miten ne ansaitsevat latin latia, koska päivät näyttävät kuluvan rattoisasti vaan meuhkatessa, vetäessä röpöä ja nurkkiin kuseskellessa. Ennen kotiinlähtöä vielä heitettävät päivän eväsroskat nurmikolle, penteleet!

4. Minkä tyylisiä vaatteita käytät?

Ihan kaikenlaisia. Eilen käytin valkoisia liukuvärjättyjä rokkifarkkuja kera killerikorkkareiden, tänään kainoa keijumekkoa sunnuntaibrunssilla  …ja viime viikko meni takakireessä jakkupuvussa. Kieltäydyn ainoastaan:

a) Aikuisten potkupuvuista

b) Ugg-saappaista

c) ”Halpa kallis killutin” -asusteista, kuten Michael Kors -kelloista, -laukuista tai Tory Burch -ballerinoista.

Look what the cat dragged in!

kuva

5. Mistä olet ylpeä?

Selviän nykyään Pilateksen 50 x sarjan teaser-asennossa, jopa sen inner thigh-rinkulan kanssa!

6. Kirja, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

Gregory David Robertsin Shantaram. Luen siitä usein iltaisin järisyttävimpiä kohtia uudelleen. Käsittämätön tarina australialaisesta vankikankurista, joka päätyy hommiin Bombayn afgaanimafiosoille. Sisältää kärsimystä, väkivaltaa, kauneutta, ja ihan mielettömän rakkaustarinan. Kaikki tämä ilman tekotaiteellista paatosta, salaliittoteorioita tai Paolo Coelho-markettifilosofiaa.

7. Kesällä parasta on…?

Hillua valoisa ilta Helsingissä.

8. Kolme tavaraa jota ilman et voisi elää?

Läppäri, kirjat, irokarkit

Elinehto

kuva

9.  Kauneinta, mitä kukaan on koskaan sanonut sinulle?

Kerran uimahallin pukuhuoneessa tuli joku lapsi lallattelemaan ja osoittelemaan eteeni: ”Hyi! RUMA, RUMA, RUUU-MAAA!” Menin sanattomaksi. Sitten paikalle saapui kersan äiti, jolta tämä kysymään: ”Äiti, miksi tuo on noin ruma?”. Äiti tähän: ”Noo, eihän hän ruma ole, hän on vaan alasti.” Ruma-laulun jälkeen se tuntui hyvin kauniilta.

10. Pieni paheesi?

Kaikesta elvistelystä huolimatta koira nukkuu sängyssämme. Syötän sille myös (salaa) pizzanreunoja pöydästä.

11. Bravuurireseptisi on?

Tahini ja marinoidut oliivit. Kontribuutioni kaikkiin nyyttäreihin, pikinikkeihin, illallisiin ja lounaisiin.

Mainokset

Lähisukuani on monen vuoden ajan vaivannut talttumaton ”antiikki”-virus.

”Antiikkia” lainausmerkeissä siksi, että luulisin etteivät jonkin länsisuomalaisen mummun kuolinpesästä huudetut ruosteiset maitotonkat, vanhat sanomalehdet, homeiset ikkunanpuiteet, jarruttomat Jopot, käytetyt kahvipurnukat tai puolikuntoiset astiat aivan mene 1800-luvun kustavilaishuonekalujen kanssa samassa luokassa. Vaikka toki sen huutokauppamummun talo oli melko lähellä Vartsalan lossia.

”Arapiaa! Joo, kahvat puuttuu, tämä on wanha!” ”Tässä on muumi! Siis Iittalaa! ”Tämähän on sen Virkkusen tekemä…eikun Wirkkulan…tai Wirkkala?”

Kuvat: Paskat Kirppislöydöt

Näiden vuosien aikana olen kerran jos toisenkin pudistellut päätäni tälle wanhan kaman hamstrausvimmalle. Tai siis oikein kiva, että ikäihmisillä (huom äiti! tämä on vastaisku sille ”keski-ikäiselle” syntymäpäiväonnittelulle) on harrasteita, mutta mitä kun ne kirpparilöydöt, huutokauppa-aarteet ja muut retroesineet täyttävät nousuveden lailla joka huoneen, kaapin, kellarin ja mökin? Montako wanhaa matkalaukkua mahtuu rintamamiestaloon?

”Hei kuule tämä räsymatto olisi sinun kämppään NIIN hyvä! Retro! Isäs kanssa saatiin sen rikkinäisen ompelukoneen kanssa kaupan päälle! Voit laittaa sen vaikka seinälle roikkumaan, mä näin kerran Strömssössä kuinka ne…”

Kuva: Huuto.net

Vaan se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Pidän muodista, mutta minulla on valikoiva ja valitettavan kallis maku. Tunnustan myös olevani varsinainen puritaani muotokielen ja laadun suhteen. Ja hyvin, hyvin jääräpäinen  – suorastaan mustavalkoinen – mitä tulee brändeihin. Valitettavasti luoja ei ole kuitenkaan suonut tähän risumajaan prinsessaperintöä, rikasta sugar daddyä tai edes presidentin palkkaa, joiden avustuksella voisin toteuttaa penneistä välittämättä tätä intohimoani. Niinpä olen huomaamattani ajautunut melko syvälle second hand-viidakkoon.

Kun nyt asiaa katselen, olen kuin ilmetty äitini.

Olen 2000-luvun Sulo Vilén. Halvalla!

Kiinnostuin koko kakkoskäsi-ideasta nähtyäni kateellisena erään tuttavan tuttavan löydöksiä merentakaisista vintageputiikeista ja netistä. Valitettavasti Meksikossa ei ole oikein vielä antauduttu täysillä 2nd hand-kaupoille: harvoilla kirpputoreilla myynnissä olevissa likaisissa kuteissa todella on kirppuja, kaksi vaivalla löytämääni vintagebutiikkia myy 99%:sti vain puuhkia ja iltapukuja ja America Apparellin vintagepuoli on vähän…mjääh.

Toisaalta en todellakaan ole mikään kunnollinen vintageasiantuntija. En hae (tai edes tunnista) autenttisia fiftarihameita, hattulaatikoita tai mummukässäreitä, en ole kiinnostunut ysärikeikkapaidoista, uusmuodikkaista hipsteri-folkki-mikälie-lapikkaista tai ihmeellisistä kaavuista, joilla pääsee HEL Looksiin. Meikä kalastelee vaan ihan rehellisesti käytössä kauniiksi kulunutta, mutta ikuisesti aikaa kestävää couturea ja lempparisuunnittelijoiden asusteita, joissa on ajan patinoima look – ja etenkin hinta.

Meinasin tosin jättää koko internettihomman kesken, kun googlehaku ”chanel bag” vei pelkästää ”lähes aito replica” -sivustoille, ja eBay blokkasi kahteen kertaan tilini ennen kuin ehdin edes käyttäjäksi.

CHEAP 99% AUTHENTIC! FOR YOUR EYES ONLY $$$$ !!!

Hetken mietittyäni hiffasin kuitenkin, että hyvän metsästäjän pitää tuntea saaliinsa. Jos live-elämässä on shoppailijaa harhauttamassa kaiken maailman myyjät, niin virtuaalimaailmassa scheissen määrä on expotentiaalinen.

Muutuin siis mutsikseni: luin tuotemerkeistä, suunnittelijoista, brändeistä ja niiden yritystaustoista. Kytsin blogeja, heitin kiekkaa nettikaupoissa, haastattelin asiantuntijoita (yläkerran naapurini on Kanelilla duunissa, ollaan parit kaffet kipattu kysymysteni äärellä), näpelöin live-versioita aina liikeissä.

Osaan varmaan unissani laittaa Losin vintagekaupat järjestykseen (jotain hyötyä tästä maantieteellisestä sijainnista), tiedän kuinka harhauttaa Mehikon ahnasta ja korruptoitunutta tullilaitosta ja olen jopa liittynyt The Purse Forumiin.

Fashionphile, Malleries, Vintage Paris… Etsivä löytää netin aidot mansikkapaikat!

Se on se kutka, se jännitys. Se, kun adrenaliini kihahtaa huiviin tehdessä hyvän löydön. Alkaa hillitön laskeminen ja pohdinta. Riittääkö massit? Ehdinkö mä apajille? Tarviinko mää tätä kuitenkaan? Jos varalta meilaan myyjälle…vai mitäs se kello nyt on? Pitäiskö antaa tärppi jolleen tuttavalle?

En ole koskaan lotonnut, mutta ehkä lauantai-illan jokerinumeroita tarkastaessa tuntuu samalta?

Ja se tärkein: aarteeni tarina! Kenen rinsessan käsipuolessa Positano on viimeksi heilunut?

Heissulivei kaikki ihanat mussukat siellä ruudun takana!!

Nyt aion kertoa teille Hasta La Vistan Blogi Meetingistä, joka järjestettin viime viikonloppuna erään ihanaisen lukijani avustuksella. Terveisiä vaan sinne kaunotar!!

Koska sanat eivät riitä yksin summaamaan tätä vuoden kuuminta blogitapahtumaa, kuvasaldo puhukoon puolestaan.

Aloitimme tapaamisen valmistelut suloisen Maja-kaunottaren kanssa jo päivää aikaisemmin Saksin kenkäosastolla, josta ei kuitenkaan kolmen tunnin sovittelun jälkeen löytynyt niitä oikeita Loubeja. Samalla reissulla piipahdimme kuitenkin sentään Sephoralla hakemassa muutamat essentiaalit  tarvikkeet, joita ilman blogimiitti ei olisi oikea blogimiitti.

Orgasmit naamaan! Jos naisen poskipuna ei ole NARSilta, niin ilta on pilalla.

Oletteko ehkä sattumalta kuulleet Urban Decayn Naked -paletista? Ette varmaan. Joka tapauksessa suosittelemme!

Olin kattanut salonkiin monenlaista herkkua: Vaaleanpunaista shampanjaa, First Price marenkeja ja sipsejä! Ja tietysti talon vettä! Tosin pitäydyimme toisen osallistujan vuoksi (erilainen bakteerikanta) kuplajuomissa. Ihan varan vuoksi meillä oli tämän lisäksi vähän 50 prosenttista Minttuviinaa, joka kuuleman mukaan on maitohappobakteereitakin tehokkaampi apu matkalijan vatsavaivojen ennaltaehkäisyssä.

Sorry herkkukuvien postaamisesta!!

Yksi tosi hyvä rosee kupliva on kalifornialainen André-viini. Pirskahteleva, innokas, ehkä jopa hieman vappumainen jälkimaku!

Ja sitten ne päivän asut!

Ihana blogiystäväni lennähti juhliin suoraan muodin Mekasta, eli Suomen Raahesta. Hän kertoi inspiroituneensa kovasti pohjoispohjanmaalaisesta maalaistyttötyylistä (villasukat ja terveyssandaalit) saaden paikallisilta paljon kiitosta ja kommentteja. (ansaitset niin ne kehut, suloisuus!!) Tällä kertaa ystäväni päätyi lääkärintakki-legginssit -yhdistelmän sijaan kuitenkin tähän tummansiniseen mekkoon.

Dress: Asos, Leggings: mallin omat, Ballerinas: ? , Champagne Glass: Zara Home

Minä olin pari viikkoa etukäteen koittanut hieman hakea oikeaa touchia piirtämällä Picasalla inspiraatiokollaaseja ja kahlaten ruotsalaisia blogeja ja H&M kuvastoa läpi. Päädyinkin lopulta rakentamaan asukokonaisuuden leveälahkeisten cowboyfarkkujen ympärille, vanha hevostyttö kun olen.

Jeans: Zara, Body: American Apparel, Heels: Capa de Ozono, Bag: LV, Necklace: LAB, Dog: Nelson

Juuri ennen lähtöä baariin sattui sitten suuremman luokan asukriisi! Järkyttävä, aiemmin huomaamatta jäänyt luontoilmiö oli lähes pilata kaiken.

Lintu perkele oli kakannut Balenciagaan! Fashion tragedia!

Laukunvaihdon jälkeen päätimme lähteä jatkamaan blogimiittiä Buddha Bariin. Matkalla pysähdyimme kuitenkin vielä muutamille spontaaneille Dagens Outfit -sessioille,  värisevien katulamppujen kajastuksessa. Tosi mukavaa vaihtelua ottaa asukuvia ulkona! Tavalliseen poseeraukseekin saa ihan uutta syvyyttä.

"Katson tässä silleen luonnollisesti tätä katukivetystä"

"Mene hei ihan rohkeesti vaan sinne kukkalaatikkoon!"

Niin, se Buddha Bar. Suosittelen skippaamaan tämän ysäriklassikon ruokapuolen ja suuntaamaan ihan rehellisesti mestan yläkerran baariin. Se sitarinvingutus-loungemuzakki on hiukan last season, mutta moniin muihin paikkoihin verrattuna siellä voi kuitenkin keskustella vieruskaverin kanssa ilman megafonia. Ja drinkit on oikein juotavia.

Hörpsistä

Huulet törrölle ja menoX!

Taas muuten tuli huomattua, että eihän sitä saa ihminen rauhassa ottaa edes blogiinsa kuvia baarin vessassa. Heti on tutut kimpussa! Törmäsimme nenäonnettomuudesta tuttuun ruotsalaisleegioon naisten vessassa kesken kuvaussession. Rendez-vous saattoi olla vastapuolelle hiukan hämmentävä kokemus, vaikka koitinkin kertoa selkeällä ruotsillani: ”Alltså dont worry, vi tomar lite bilder här por que jag är como una bloggare, vet du?!”

Tässä tavoiteltiin Miljonääriäidit Maria ja Nina -tyylistä intensiivistä katsetta, joka keskeytyi kun tuttuja lappasi sisään.

Sitten oli pakko käyttäytyä hetki normaalisti

Mutta eiväthän tyylibloggarit jää tuleen makaamaan! Illan ohjelmassa oli siirtyminen baarista eksklusiivisiin vip kotipippaloihin Echegarayhin.

Ihan kaikkea en tästä eteenpäin voi enää paljastaa suojellakseni paikallisten ystävieni yksityisyyttä (tai ainakin on parempi, että biletalon yläkerrassa nukkunut vanhempi rouvasenkilö ei sattumalta löydä todisteita siitä, ketkä hänen talossansa huudattivat nupit kaakossa suomalaista laatumusiikkia, kuten Maijasen Pavea. Kello kolme yöllä, luonnollisesti.)

illan viimeiset

Tässä joku veikeä hetki blogimiitin ensimmäisiltä jatkoilta

Ja tässä tunnelmia matkalta kakkosjatkoille.

Translation: The first Hasta la Vista blog meeting was organized in Mexico last weekend! Sadly it was only me and my (only) reader attending the meeting. These photos reflect the classy atmosphere and style we maintained during the meeting and its after party parties.

Eräs harmillinen asia Meksikossa on suomalaisen gourmeen puute. Siis Kymppi Kasvishernekeiton, Rotanrykäyksien, Polar-juuston, ruikkarien ja Bon Aqua Vadelmavissyn. Ei ole kuulkaa merimieskirkkoa myyjäisineen, ei IKEAn ruokaosastoa tai edes Pandan lakuja, joista toisinaan kateellisena luen muiden ulkolaisten blogeista.

I miss you guys!

Joku näppärämpi varmaan kokkaisi itse, esimeriksi tuota hernaria, mutta uskokaa pois, se ei minun kotikeittiössäni olisi herkkua, luultavasti ei edes syömäkelpoista (vrt. purkkakeitto). Leipää on myös vaikea paistaa, koska en ole viimeisen 3 vuoden aikana onnistunut keksimään miten uuni syttyy. Sieltä tulee kyllä kaasua, mutta vaikka kuinka tiirailen luukusta sisään sytkärin kanssa, ei se pirulainen ota syttyäkseen. Äh.

Lisäksi kaipaan juuri nyt suomalaisia aikakaus- ja naistenlehtiä.

Olen kova lukemaan, ja vaikka kirjat tulee hankittua nykyään iPadille, pieni puritaani minussa vaatii lehdet sentään paperi + muste -versiona.  Suomalaisesta aikakauslehtijournalismista voi toki jokainen siellä kotomaassa mutista mitä haluaa, mutta nurisijat tervetuloa vaan tänne katsastamaan taso! Satanen vetoa, että luettuanne läpi mehikolaisen lehtihyllyn tarjonnan, mökkinne vessan Suomen Kuivalehdet vuodelta 1991 iänikuisine Karjalassa rajan takana -artikkeleineen alkavat näyttää todelliselta tähtijournalismilta. Seiskakin on aika köyhää kamaa verattuna esim täkäläiseen viikkolehti TV NOTASiin.

Olen monesti miettinyt, että kuka tässä toimituksessa vasta noiden yläkulman leidien photaroinnista... Ehkä huomaatte, luonnollinen look ei ole vielä saapunut Meksikoon.

kuva

Muoti- ja ämmälehtien (Elle, InStyle, Vanidades, Glamour… ja mitä näitä nyt on) paikallisversioiden juttujen journalistinen taso on myös todella vaatimaton ja editoriaalien innovatiivisuus pääsääntöisesti hyvin laimeaa. Ensivaikutelma on se, että lukijan ei oleteta osaavan lukea kuvatekstejä enempää, joten ne kaksi painettua lausetta voi olla ihan mitä vaan bashaa siinä rasvasiepparimainosten välissä. Ja mitä turhaa sitä mitään omaakaan kuvaamaan! Kuvathan voi pieraista Gettyltä tai pyytää lukijoilta sumuisia kännykameraotoksia.

Suosittelen ihan rehellisesti miestenlehtien, kuten CQ ja Esquire, täkäläisversioita tai suosikkiani, muotiteollisuuteen keskittyvää INFASHIONia. Ei kannata peljästyä sen hiukan noloa ysärimäistä leiskaa – jutut ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoittettuja. Etenkin Kolumbian versio on tosi kiva.

Vähän aikaa sitten luulin onneni kääntyneen näiden kaipausten suhteen.

Olimme  läheisen Le Pain Quotidien -leipomon terdellä, kun sinne lävähti kuvausryhmä shootingiin jonkun tuntemattoman kuminaamaisen paikallisen seurapiirisuuruuden kanssa (luultavasti juuri johonkin telenovela-glamourlehteen), ja me pakenimme Seben kanssa mestan sisätiloihin lounastamaan. Ja mitä sisältä löysinkään! PQ:ssahan myydään tuoretta RUISLEIPÄÄ, jumankeidat! Vieläpä semmoista kunnon suomikamaa: lisäaineetonta, paksukorista ja juureen tehtyä!

Ruikkarin aiheuttamassa hekumassa päädyin myös antamaan sadannen uuden mahdollisuuden Meksikon Postilaitokselle, ja pyysin äippää laittamaan tulemaan uusimmat Imaget, Oliviat ja muut. Kaikki vaikutti tosi hyvältä: Itellalta luvattiin lähetyksen olevan perillä max. 8 päivässä, ykkösluokassa.

Sweep..sweep..öö, mites tämä nyt toimikaan..? Insinöörinmuija on tyydyttävä Amazonin tarjontaan, kunnes posti suvaitsee saapua.

Nyt on mennyt yli kaksi viikkoa. Lienee kai turha edes sanoa, ettei lehtilähetystä ole näkynyt mailla eikä halmeilla.

Viikko, ja menen omakätisesti ristiinnaulitsemaan postitoimiston vajakit.

Tunnen muutamia äärimmäisiä listaihmisiä.

He väkertävät vapaaehtoisesti ja sydänverellä lukulistoja, ravintolalistoja, ostoslistoja, to-do-listoja, postituslistoja, muistilistoja, kauppalistoja, biisilistoja, treenilistoja, positiivisia asioita -listoja, pakkauslistoja, nimilistoja…

Minäkin teen listoja joskus. Ongelma on se, että pääsääntöisesti joko unohdan tai hukkaan ne ennenkuin niistä on mitään hyötyä. Tai vaihtoehtoisesti en saa käsialastani enää mitään selvää viiden minsan päästä.

Alkuviikosta meidän rakennuksessa oli netti poikki ja Cablevisionin korjaajat tulivat paikalle sähläämään. Ei mennyt korjaus ihan vartissa, jos voitte mitenkään kuvitella. Taloudenhoitaja, rouva Estela, oli tulossa hommiin, joten päätin ottaa hatkat sen siliän tien varabyroolle.

Estela on tosi jees, mutta ensinnäkin hän puhuu taukoamatta monta tuntia yhtä soittoa eikä silloin työnteosta tule mitään. Toisekseen suomalainen sisälläni ei monen vuoden jälkeenkään osaa olla vaivautumatta jonkun toisen hinkatessa pikkareitani sillä aikaa kun itse siemailen kolumbialaista tummapaahtoa salongin puolella.

No, tuona epäonnen päivänä kuski ei kuitenkaan ehtinyt salamannopeaa Estelaa ennen minua hakemaan. Koska netti ei toiminut ja kännykkälinja piti pitää auki kuskin soitolle, aloin tärkeän näköisenä kirjoittamaan koneella jotain schaibelia välttyäkseni kuulemasta Estelan poikien uusimmista tempauksista.

Rupesin siinä joutessani sitten listaamaan Hesan ja DF:n plussia ja miinuksia muutamissa käänteentekevissä ja tärkeissä asioissa, joita olen ajatellut tässä viime päivinä:

1. Työpäivän pituus täällä on helposti neljä tuntia pidempi kuin Suomessa (työtunteja ei lasketa, saati että ylitöistä saisi jotain korvausta), mutta Suomessa saadaan lyhyemmässä ajassa huomattavasti enemmän aikaiseksi. Täällä joka asian hoitaminen vie tunteja/päiviä/viikkoja/loppuelämän. Aina pitää mennä paikan päälle ”selvittämään” tai vähintään roikkua puhelimessa tunteja. En tiedä miltä tuntuisi laittaa vain meiliä jollekin, ja asia olisi sillä selvä. Miinus-plus?

2. Työpäivän päälle mehikolandiassa pääsee vielä jonottamaan ja vatvomaan vähän lisää. Pankissa, kaupassa, liikenteessä… you name it. Kuitenkin pitkistä duunipäivistä, aikaavievästä säätämisestä ja liikenneruhkista huolimatta ihmisillä on enemmän aikaa olla toistensa kanssa kuin Suomessa. Perheet ja pariskunnat viettävät myös enemmän aikaa yhdessä kodin ulkopuolella, arkenakin. Me käydään useita kertoja viikossa ulkona syömässä, elokuvissa jne. Useimmiten startataan pihalta samaan aikaan dinnerille naapurin katolla asuvan talkkarin perheen (sis. kolme alta seitsemänvuotiasta kersaa) kanssa. Miinus-plus?

3. Helsingissä kaikki ”kiva” maksaa ihan rutosti. Toisaalta jengi tienaa myös suhteessa ihan rutosti. Jonkun muun tekemiin palveluihin rahan laittaminen on kuitenkin vähän tuhlaamista, koska siitä ei jää mitään käteen. Plus-miinus?

4. Pressanvaaleissa Pohjolassa oli aika huhheijjaa gubbea ja mammaa ehdokkaana. Silti jopa niistä kammoimmat vaikuttivat todella selväpäisiltä ja kultturelleilta Meksikon heinäkuun presientinvaalien ykkösehdokkaan rinnalla. Plus-miinus?

5. Täällä asuva ystäväni kertoi, että miehensä on hiukan vaikea ymmärtää heidän Suomen kämpän muuten mukavaa naapuria, joka alkaa valittaa melusta, jos yöllä vetää vessaa kovasti. Että mieluummin pitäisi jättää ne pökäleet sinne pönttöön aamuksi. Meidän naapurin siivoja pitää taas meikää luultavasti yhtä skitsona tapauksena. Se oli melko pöyristynyt, kun kävin pyytämässä, että josko hän voisi huudattaa sitä Luis Miguelin yhtä ja samaa biisiä repeatilla sen päivittäisen kahden tunnin silityksen ajan ulko-ovi suljettuna. Miinus-miinus?

6. Uusavuttominkin helsinkiläinen pikkunilkki osaa kytkeä lamput ja vaihtaa sulakkeet. Tai jos ei osaa niin siellähän värjöttelee pimeässä näinä huoltoyhtiöaikoina. Täällä voi laiskana vaan soittaa kaikennäköisille ammattilaishenkilöille, jotta tulevat apuun. Yleensä myös kannattaakin, esimerkiksi kaasusäiliötä ”Mä painan nyt tätä kaasunappia, eli katso sä sinne sisälle tulitukun kanssa” -tyylillä sydätessä. Muuten saattaa puolisosi etutukka ja ripset kärähtää. Plus-plus?

7. Suomessa on Spotify ja ei-blokatut kalliit kännykät. Mehikossa on Grooveshark ja ilmaiset blokatut kännykät. Plus-miinus-miinus-plus?

8. Suurkaupunki ja sen rajattomat mahdollisuudet plus

9. Suurkaupunki ja sen rajattomat ongelmat miinus

10. Kyläkaupunki ja sen urbaanit juntit plus

11. Kyläkaupunki ja sen urbaanit juntit miinus

Se siitä. Plus-minus-nolla.

Onko tässä muka jotain epäselvää, häh? Kirjoittamani selkeä muistilappu Sepolle siitä, mikä listan ravintoloista on varattu Ystävänpäivän dinnerille ja monelta siellä pitää olla.

…on tämäkin blogi näköjään päätynyt erikoisen tarkastelun kohteeksi.

Sisäasiainministeriön poliisiosastolta on joku neropatti käynyt  vierailulla ”Ripper”-selaimella. Tarkoittaako tämä todella sitä, että sieltä on käyty rippaamassa, eli lataamassa offline-tarkasteluun koko Hasta la Vista? Jos näin on, niin täytyy sanoa, että nyt on Supon agentit siellä Pornaisissa justiin oikeilla jäljillä… Jättäkää kuitenkin ensi kerran mieluummin terveiset kommenttilaatikkoon, kerron kyllä kaikki vinkit agenttiviiksistä!

Kellään muulla kokemusta näistä rippers-kävijöistä?

Kuka tuntee Celia Cruzin?

Úrsula Hilaria Celia de la Caridad Cruz Alfonso tai reina de la salsa (Salsan kuningatar), syntyi Kuubassa 1925. Vaikka ruuminsa on maannut tumbassa vuodesta 2003, niin ei minusta tämmöiset naiset oikeasti kuole koskaan.

Celia Cruzilla on yksi ehkä kauneimmista kappaleista ikinä, Te Busco.

Sen kirjoitti Celian vanha frendi, dommarilainen bachatero Víctor Víctor:

 

Luon pitkän katseen taivalle

etsien vähän elämääni.

Tähteni eivät vastaa,

valaistakseen kohti hymyäsi.

 

Aallot katoavat silmistäni,

kohti legioonaa muistojasi.

Ne varastavat kasvojesi muotoja,

jättäen hiekan hiljaisuuteen.

 

Etsin sinua, eksyneenä uniin,

ihmisten melu kietoo verhon ympärillesi.

Etsin sinua, lentämässä taivaalla,

tuuli on sinuun tarttunut kuin vanhaan nenäliinaan.

 

Ja vain kaivan

tuttuja maisemia,

niin vieraissa paikoissa

että en voi antaa niitä kanssasi.

 

Seuraan jokaista jälkeä (olen perässäsi),

piirrän sinut varjoon (muistaakseni).

Jäljet ja varjot, jotka katoavat (yksinäisyyteen),

onni ei tullut kanssani.

 

Víctor Víctorin ystävä lähti tuoreen vaimonsa kanssa häämatkalle Intiaan. Vaan vaimo katosi matkalla, mahdollisesti kaapattiin prostituoiduksi. Laulu kertoo ystävästä, joka yhä joka vuosi palaa Intiaan etsimään kadonnutta rakastettuaan.

Myöhäisheränneenä kuulin tämän stoorin vasta nyt. Voi kyynel ja pala mun kurkussa!!

Kuuntele Te Busco.

Hesarissa julkaistiin joskus viime vuosikymenellä Sami Sillanpään juttuja Kiinasta, olisiko ollut nimellä Kiinailmiöitä.

Muistan yhden jutun erityisesti. Siinä kerrottiin, mitä Tarja Halosen ja muiden suurhenkilöiden nimi tarkoitti kiinaksi käännettynä. Juttu loppui lakoniseen toteamukseen kirjoittajan omasta kohtalosta: hän oli itse Pieni Riisinjyvä.

Tästä tuli mieleeni, että meidän äiti kertoi joskus järkyttyneenä kuinka oli kuullut leikkipuistossa jonkun äidin kutsuvan lastaan:

”Prooke!! Nyt alas sieltä!”

Toivon, että Brookella oli vahva luonne koulussa.

Milleniumvuosina oli muistaakseni tapana nimetä kaikki perheen kakarat samalla alkukirjaimella: Jemina, Jessika, Jimi, Jere, Jesse…  Eikä haitannut, vaikka viimeisen kohdalla rupesi jo runosuoni ehtymään ja siitä tuli Jussu.

Sitten saapuivat kansallisromanttiset kaihovuodet ja Kalevala-aiheet. Ne kiljoonat ”tosi erilaiset” Ainot, Reinot, Helmit, Kaunot, Akustiinat ja Yrjöt.

No, eilen bongasin facebookista yhden espoolaisen läskiposkisen Riannan. Kivat sulle ja shake your booty!

Aikuisia pitäisi luultavasti lailla kieltää antamasta lapsilleen nimiä ilman asianomaisen hyväksyntää. Tosin tässä tapauksessa minäkin olisin ollut mm.:

– Norah (Kuulosti 10-vuotiaan korvaan tosi eksottiselta, Neiti Etsivän ja poninomistajan sekoitukselta.)

– Jutta (Kiva natsinimi. Valitsin ihan itse saksantunnille.)

– Maisa (Tämän keksin Anna-lehden sarjakuvasta. Alter egoni naapurin Marin ja minun pihaleikeissä. Anteksi kaikki Maisat!)

Muistan kyllä, kuinka rupesin pitämään omasta nimestäni. Se tapahtui tasan sillä hetkellä, kun äiti paljasti, että minusta olisi tullut TEPPO, jos olisin ollut poika.

Koska kiusa se on pienikin kiusa, meillä olisi myös valmiina hyvä setti mahdolliselle jälkikasvulle Seben kanssa. Poijjaalle molempien suvuissa kulkevat kammonimet ja tyttärelle mummujen nimet perinteitä kunnioittaen:

Urpo Alberto ja Erja Teresa. Miten olisi?!

Ja sitten pitkäveto vetämään, että molemmille saadaan oikein koriseva ärrävika.

Saapasmaan Arkitehti lähestyi haasteella. (Meinasin muuten Katja kirjoittaa, että kommariäiti, mutta sitten mietin, että mitä jos se vetää herneet nenään?).

Olen onneton vastaamaan haasteisiin, mutta ihan totta, arvostan suuresti jokaista (niistä kahdesta)!!

1. Lempiruoka: Safukampela, eli savustettu kampela. Hernekeittoa ikävöin myös päivittäin.

2. Lempimakeinen: Voisin elää irtokarkeilla, joten valinta on mitä vaikein. Sanon nyt kuitenkin, että salmari-vadelma Peace-lätkät. Hyvinä kakkosina Dragsterin autonrenkaat ja valkosuklaakuorrutetut lakupalat.

3. Lempiluettava: No ne kirjat, jotka luen joka ikinen vuosi uudelleen: Maestro y Margarita (Saatana saapuu Moskovaan), Bertin päiväkirjat, Boheemielämää, Saariston Lapset ja Katto-Kassinen. Ylipäätään tykkään venäläisestä kirjallisuudesta, uudesta ja vanhasta. Samoin voin kyllä tunnustaa, että yleensä Suomen lomalla ostan myös Uudenkaupungin Kipa-kirjakaupasta uusimman Tuija Lehtisen teoksen. Niissä on kyllä aina sama tarina, päähenkilöiden nimet vaan muuttuu vuosi vuodelta skitsommiksi.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä:  Olla tekemättä niitä. Yleensä myös lähimmäiseni ovat samaa mieltä: äiti ei päästä lähestymään ompelukonettaan, puikoilla kun yritin viimeksi, niin ne ”villasukat” piti lopulta solmia päästä. Ja jokainen, joka on nähnyt ”Hopsu”-nimisen veistoteokseni (Puulaiva: ota pala lautaa ja liimaa siihen tikku mastoksi) kiemurtelisi hysteerisenä lattialla. Onneksi meidän koira söi sen.

5. Lempielokuva: Reality Bites.

Laitan tunnustuksen Sarille, vaikka se on salettin saanut näitä sata.

Kiitän tunnustuksesta.

Vuosi 2011 lopeteltiin meikämannen taholla trooppisissa merkeissä Cartagenassa, Karibianmeren ja paikallisten Daddy Yankeeiden räpäytellessä taustalla. Syntymäpäivänä ja jouluna oli ikävä Suomeen, mutta Sylwesterinä unohdin koko jutun. Vanhan Kaupungin kaduille tulvi muurin päällä musisoivan Juan Luis Guerran laulu ja lasissa kupli skumppa, +35°C miellyttävässä meri-ilmastossa.

Chevere!

Valitettavasti heti maanantaina oli paluu karuun työläisen arkeen Bogotassa. Tutkivan journalistin kuononi väpätti kuitenkin uuden kameran kanssa kilpaa ikävistä työvelvollisuuksista huolimatta, joten palataan Kolumbian, tuon toisen muruseni, ihmeellisyyksiin vielä toisella kertaa. Mikäli ketään siis kiinnostaa kumitissit, miesten kauneuskirurgia tai kosintakuviot etelä-amerikkalaisittain.

Nyt olen liika shokissa keskittyäkseni edellä mainittuihin tärkeisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Mä olen nimittäin muuttunut meidän faijaksi.

Ostin SISÄTOSSUT. Malli on sama Tarjoustalon samettilipokas, jota isäni on suosinut koko ikänsä, joiden hävittämisestä jokainen koirasukupolvi on tarmokkaasti huolehtinut, ja joita muu perhe on aina hävennyt.

Äiti oli oikeassa toivottaessaan hyvää syntymäpäivää ja muistuttaessa, että olen pian keski-ikäinen.

Mutta kun kotona Meksikossa on kauheen kylmät lattiat…

Arkistot

wordpress stat