You are currently browsing the category archive for the ‘Reissun päällä’ category.

Etelästä päivää!

Valitettavan luonnotieteellisen faktan takia en todellakaan sambaa iloisissa hellelukemissa. Täällä ekvaattorin (ks. Wikipedia) Etelänavanpuoleisissa kolkissa on nimittäin alkamassa talvi. Eli herkät loka-marraskuiset tunnelmat.

Juuri nyt myös allekirjoittaneen mieliala kulkee samoissa harmaissa sfääreissä.

Mä en ole ikinä paikalla silloin kuin pitäisi, en täällä, enkä siellä. En pääse häihinne, en tupareihisi, en vauvaa katsomaan, en kolmikymppisille. Lähetän onnittelut Facebookissa ja katson kuvista miten polttarit menivät.

Olen unelmavaimo, joka tulee hirveellä munkilla vuosipäivänä maahan klo 23:50 tax-free -suklaiden kanssa. Olen (nykyään) blondi mustalainen, ikuisella kiertomatkalla maailman äärissä. Anonyymi nomadi, jonka ainoat toistuvat rutiinit ovat taksimatkat lentokentille.

Se ketuttaa toisinaan. Maailma on joka päivä pienempi, mutta kyllä jokainen +/- 10  tunnin rygäys yläilmoissa on melko saatanallista istua vielä tänäkin päivänä.

Juuri nyt tahtoisin olla hetken Kotona. Käydä ruokakaupassa, puristella tunnin finnejä oman lavuaarin edessä, laittaa johdon seinään ilman adapteria, soittaa Sinulle kännykällä samasta aikavyöhykkeestä, ajaa bussilla kotipysäkille, puhua suomea, puhua espanjaa. Olla joskus paikalla silloin kun pitäisi.

Vaan mannen veri vetää kiertämään, tai no duunit ainakin. Kuka arvaa kuvista, missä mennään?

Ystävänne yksinäinen matkustaja täältä jostain päin Etelä-Amerikkaa hei!

Vuorossa on ännännes kenttä, määränpää, aksentti ja aikavyöhyke. Matkanteon turruttama ajukoppani virkistyy juuri nyt seuraavan korkeakulttuuripläjäyksen parissa:

 

Hasta la vista, amigos!

Jokaiselle Meksikon matkaa suunnittelevalle voin lämpimästi suositella katseen kääntämistä Cancunin kankkugrillaamosta toisaalle. Täällä on ihan valtavan paljon parempia paikkoja – myös rantakohteita – , joissa tonnin lentolipulleen saa hiukka enemmän vastinetta, eikä edes tarvitse kokea nk. ”mä ja 115 frendiä lähettiin Taimaaseen” –tunnelmaa.

Authentic "Like Ants in a Line -experience

Yksi omista suosikeistani on pohjoisessa, Sierra Madrella sijaitsevan Tarahumara-vuoriston läpi puksuttava Orient Express -juna. Tämä Meksikon pikajuna vetää kiekkaa Chihuahuan kaupungista Tyynenmeren rannalle Los Mochisiin ja takaisin, kuljettaen matkaajat läpi Kuparikanjoneiksi (Barrancas del Cobre, Copper Canyon) kutsuttujen, ihan huikeiden maisemien.

Me menimme karjavaunussa, eli economy-luokassa, paikallisten perheiden äänekkässä ja burritontuoksuisessa seurassa. Paremman väen vaunosastoissa penkit ovat siniset, liput tuplahintaisia ja siellä soi hissimusiikki.

Sääli siksensä, että perus Pedro El Meksikaano ei ole kovinkaan vankasti perillä tästä maan yhdestä hienoimmista turistivetonauloista. Kun ilmoitimme Seben kanssa kavereille pääsiäislomareissumme kohteen, oli moni ihan monttu auki: ”Y eso?!”

Maan hallitus on kovasti koettanut panostaa Yucatanin alueen ulkopuolelle suuntautuvaan matkailupromootioon, mutta ihan omakohtaisesta kokemuksesta näillä pohjoisen lehmipoikaseuduilla saa vaativainenkin touristi matkailla ihan huoletta ilman minkään valtakunnan varauksia tai huolta huomisesta, keskellä kovinta sesonkia.

Me siis treffasimme kolumbiaanon kanssa Chihuahuassa, samannimisen osavaltion pääkaupungissa, jonne meikäläinen oli joutunut jo aiemmin työreissun merkeissä. Täältä hyppäsimme Chihuahua-Pacifico -junaan, jolla rytisteltiin tsuku-tsuku-tsuku Sierra Madrelle. Olimme valinneet kartalta ”tökkää sormi”-menetelmällä yhden pysäkin, Posadas del Barranca, jossa jäimme junasta. Tarkoituksena oli viettää hermoloma kaukana kaikesta, pienessä Areponapuchi -nimisessä vuoristokylässä.

Kylänraitti Arepossa

Kunnon cityurpoina pölähdimme Arepon kylänraitille vedettävinen matkalaukkuinemme ja Visa vinkuu -mentaliteetilla. Juna-asemalla vastassa oli ”hotellin” puolesta nuorempi herra Diaz, kipeästi iskareiden vaihtoa vailla olevalla lava-autollaan. 5 minuutin ajomatkan aikana selvisi, ettei Arepossa ole a) käteisautomaattia (korttimaksumahdollisuudesta nyt puhumattakaan) b) bensistä, baaria tahi supermarkettia c) paljon muuta kuin mettää, vuoria ja lehmiä.

Kuparikanjoni on neljä kertaa suurempi kuin Grand Canyon Jenkkilässä. Ja vähintään yhtä monta kertaa vähemmän kuuluisa.

Me vietimme sitten kolme päivää lännensatulassa, tutkien kanjoneita, laaksoja, vuoria ja tiettömän taipaleen takana olevia vuoristokyliä. Otimme kontaktia elekielellä paikallisiin inkkareihin, vikkeliin narusandaaleissa hölkkääviin tarahumaroihin, ja kuulimme uskomattomia tarinoita paikallisilta cowboyltä, jotka olivat piiloittelleet viikkoja autiomaan pusikoissa loikatakseen laittomasti rajan yli Amerikkaan maalamaan taloja.

Kauramoottorilla pääsee pisimmälle autoteiden puuttuessa. Opastimena paikallinen härresmanni.

Neljäntenä päivänä palasimme nk. ”ihmisten ilmoille”, eli parin tunnin bussimatkan pääss olevaan Creelin kylään. Creel on eräänlainen backpacker-keskittymä, perusruma radanvarsipueblo, jonne moni eurooppalainen/israelilainen kalastajahousumatkaaja pysähtyy täydentämään tarpeitaan ennen pidempää rykäystä vuoristossa. Täällä pääsee myös enempiä ajattelematta ohjatulle turistikierrokselle Tarahumara-intiaanien reservaattiin, morjenstelemaan luolissa asuvia paikallisia sekä tutustumaan lähialueen järviin, kuumiin lähteisiin  ja vesiputouksiin.

Arareko-järvi

Tarahumaroiden köyhyys on muuten silmiinpistävää: värikkäisiin mekkoihin puetut pikkulapset tulevat räkä poskella pyytämään pesoa kolmen sanan espanjankielentaidollaan tai myymään marjoista tehtyjä koruja. Teiniraskaudet intiaanikommuuneissa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja erittäin alkeellisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta vastaa lähinnä pari katolista lähetysseuraa. Täällä en minäkään, varsinainen tinkimuija, kehdannut neuvotella villahuopain tukkualesta myyjämummojen kanssa.

Lapsi kuin Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä.

Ehkä hienoin tapa kokea Meksikon pikajuna on kuitenkin matkata parin pysähdyksen kera aivan päätepysäkille Tyynenmeren Los Mochisiin asti, ja ottaa sieltä lautta lahden yli Baja Californian La Paziin.

La Paz on kiva ja tyylikäs rantakaupunki, jonka turistiprofiili koostuu suureksi osin varakkaammista ameriikkalaiseläkeläisistä. Täältä kannattaa vuokrata auto, jolla voi päristellä ympäri niemimaata, visiteeraten Eaglesin kipaleesta tutussa Hotel Californiassa, Los Cabosin rannoilla paparazzaamassa Britneytä ja muita jenkkijulkimoita, ihmetellä leffoista tuttuja kolmisakaraisia kaktuksia ja aavikkoruusuja, sekä marras-joulukuussa bongata ulapalta poikimaan saapuvia jättimäisiä harmaavalaita.

"Ala-Kalifornian" liekehtivät kaktukset

Toisinaan reissulassellekin paistaa päivä risukasaan.

Kuten allekirjoittaneen viime tourilla, kun raadollisen dyyniryynäyksen väliin jäi puolikas vapaapäivä Perun Cuscossa. Mietin noin 3 sekuntia, että mitä sitä tekis, sitten hyppäsin pirssiin ja löysin itseni Ollantaytambon kylästä, jossain päin Andeja.

Kylänraitilla oli melko väljää.

Ollantaytambo ei siksensä ole mikään turistinähtävyys, mutta sieltä lähtee ainoa menopeli Machu Picchulle, eli juna.

Minun laskujeni mukaan junia liikennöi ainakin kahden lipun alla: Inca Railin ja Peru Railin. Lisäksi on ilmeisesti vielä joku paikallisjuna, jonka karsinassa yksi vanha junarata-asukas Espoosta olisi vanhasta tottumuksesta mielellään mennyt, mutta en ajanpuutteen vuoksi jaksanut tapella huijaavien lipunmyyjien kanssa (”paikallisjunaan ei välttämättä oteta ulkomaalaisia”…Yeah right…)

Matkasin siis kunnon touristina Inca Railin vaappuvassa kyydissä, panhuilulla vedettyjen cover-kipaleiden raastaessa tärykalvoja. Harkitsin heittäytymistä junan ikkunasta, kun Celine Dionin My Heart Will Go On oli tullut kahdesti ja sitä seurasi kipeä versio Toton Africasta.

Kiskot vievät ...öö...luoteeseen?

Junan pääteasema on Aguas Calientes -nimisessä turistihelvetissä. Tosin kun näin alkuvuodesta ollaan turistikauden ulkopuolella, niin mesta oli oikein siedettävä ja pääsylippuja ylös Machu Picchullekin sai helposti samalle päivälle.

Olin järkevästi päätellyt, ettei rauniokaupunkiin kannata lähteä mukanaolevassa jakkupuvussa tai edes työkorkkareissa ja tempaissut retkivermeiksi Boliviasta hankitut tuliterät 3 euron koirankusetuslenkkarit, ruokakaupan hyllyltä löydetyt fleecelegginssit ja hupparin. Aguas Calientesin turistikojusta hommasin vielä nilkkoihin asti ulottuvan kertissadetakin, joka osoittautui sentilleen sen euronsa arvoseksi!

Olin jostain lukenut, että Aguas Calientesista voi joko reippailla ylös raunioille tai hypätä dösään. Kiitän luojaani, että päiväretkeläisenä otin sen bussin, vaikka puristinkin penkin kahvoja rystyset valkeina kuskin kaahatessa kapeaa ja mutkaista mutalierutietä satojen metrien killeripudotus kahden sentin päässä bussin renkaista. Jos nimittäin nousu otti perulaiselta kaaharikuskiltakin rapiat puolituntia, niin on se kävellen ainakin sen 2 timmaa. Yhteen suuntaan ja viidakkosateen ripotellessa niskaan.

Vaikka amerikkalaiset (ja minä) saattoivat vähän huutaa kauhusta bussissa, niin oli ne näkymät ikkunasta lopulta aika mahtavat.

Siinä bussissa pohtiessani mielessäni opas-politiikkaa ja -hintoja, ryhtyi vieruspenkkiläiseni juttusille. Hän oli muita bussissa matkaavia luotsaava perulainen ecoturismimatkailuun erikoistunut opas, joka pyysi liittymään heidän seuraansa, ilmaiseksi. Täytyy sanoa, että sen verta kovaksi on parkkiintunut näitä nähtävyyksiä tällä mantereella kolutessa, että en oikein osannut olla epäilemättä jotain ketunhäntää kainalossa, kun niin ilmaiseksi tarjotaan.

Aikani siinä kursailtuani tuli kuitenkin yksi oppaan amerikkalaisista ryhmäläisistä ottamaan minua kädestä kiinni, katsoi tiukasti silmiin ja kajautti pappismiehen bassolla:

”Young lady! We´re here for God´s business and I think He´s telling us to take you to see this beautiful place with us. We´ll have this 3 hours guided tour, then we´ll take the last train back to that Whatsitsname pueblo, and you have a place in our van back to Cusco! And put your money already away, its no good in here!”

No niin, mikäpä minä siihen sitten mitään sanomaan.

Niinpä liityin kiltisti Timin, Fredin, Mary Annin, jonkun nimettömän ikäneito-mummelin ja Bethin jatkoksi kohti inkakaupunkia, oppaidemme Ricardon ja Alainin siipien suojissa.

Pakollinen turistipose

Reilussa kolmessa tunnissa sitä ehtii oppia kaikenlaista. Erityisesti tietysti Machu Picchusta ja inkakulttuurista ylipäätään. Mutta opin myös, että matkatoverini olivat eläkkeellä olevia kovan luokan uskovaisia Ohiosta, äärettömän sympaattisia, ja paikalla lähetystyössä, koska ”in this beautiful country there are a lot of problems that God can solve… You know they still eat humans and stuff here”.

(Mistä tulikin mieleeni, että kaikki hiukan asiallisempaa tietoa Perusta/perulaisista ”ihmissyöjistä”/Perun matkailusta kaipaavat: klik-klik Sarin blogiin.)

No onhan se nyt hieno

En referoi opastimen juttuja Machu Picchusta tänne, vaan toivon, että jokainen teistä pääsisi kokemaan nämä ihmeet omin silmin ja korvin. Vinkkinä vaan, että ei ole ihan hullu idea tulla sesongin ulkopuolella (joulukuu-maaliskuu) paikalle. Vaikka vettä ripsuukin, niin viidakossa ei varmana tule kylmä ja inkojen ihmeitä saa ihastella yhäisessä yksinäisyydessään. Mikäli mieli yhtään vihertää, kannattaa myös vähän katsoa, että mahdollinen opaspalvelu on jollain lailla paikalla kunnioittamassa ja vaalimassa näitä ihmeitä, eikä vain tuuppamassa porukkaa sisään niin paljon kuin sielu sietää ja tarinoimassa jotain vähän sinne päin satuja.

Perussa on myös ihan hulluna muutakin inka-kamaa ja nähtävää, kuulopuheiden mukaan nämä kohteet vähintään yhtä upeita kuin Machu Picchu, jolleivat upeampiakin. En laittaisi yhtään pahakseni esimerkiksi pientä Amazonasin trippiä tai snorkkelireissua merireservaatiin Ballestas-saarille…

Aurinko paistaa ja vettä sattaa...

Mulle selvisi muuten vasta paikan päällä, että ”oikea” Machu Picchu (Ketsuaksi ”Vanha Huippu”) on yksi ympäröivien vihreiden vuorten nyppylä: se, jossa liehuu lippu. Sinne voi halutessaan kyllä hölkätä Inca Trailia piktin, jos on kunto kohillaan ja kaipaa perselihastreeniä viidakko-oloissa. Valitettavasti amerikkalainen matkaseurueeni kantoi muassaan noin kolmeasataa kiloa laardia per man tits, joten tyydyimme vain nousemaan ja laskeutumaan hiiii-taaaass-saaaa tahdissa arkeologisen alueen pikkukiviportaita. Niin, ja siis itse sen inkakaupungin nimeä eivät arkeolgit ole selvittäneet, mutta saittia kutsutaan selvyyden nimissä Machu Picchuksi.

Sitten siellä kasvoi tämmöstä heinää.

Jos raunioilla oli mielenkiintoista, niin olis sitä sitten paluumatkakin. Junassa soi ne samat panhuiluhitit, mutta olin liian poikki tunkeakseni edes sormia korviin. Niinpä jutustelin Reverend Fredin kanssa hänen vuosistaan Yhdysvaltojen Merivoimissa ja Timin kanssa Ameriikan aselaeista. Voin sanoa että oli melko mielenkiintoista settiä, mutta ainakin riitti asiaa tunneiksi.

Saapuessamme pilkkopimeään Ollantaytamboon, olin melko kiitollinen paikasta seurueeni minibussissa. Ei olisi paljon huvittanut lähteä etsimään hipihiljaisesta vuoristokylästä taksia, joka ei ottaisi koko omaisuttani matkasta Cuzcoon.

Ainoa pikku häikkä ilmeni, kun minibussin kuski tuli nolona selittämään, että oli unohtanut valot päälle menopeliinsä ja nyt oli *OHO* autosta akku loppu. Siinä meni seuraavat pari tuntia, kun kylästä metsästettin käynnistyskaapeleita. Onneksi ne lopulta löytyivät ja auto hurahti käyntiin, muuten olisi eräs lokittava suomalainen käenpoika saattanut joutua työntämään…

Last but not least: Jumalainen seurueemme! Älkää peljästykö kiemuraista asentani, olen juuri astunut lätäkköön ja lenurin pohja meni läpi.

Hyvää joulunodotusta vaan kaikille Liman Jorge Chavez -lentokentän työntekijöille perheineen! Pukinkontista löytynee tällä kertaa ainakin varastettua kännykkää, suomenkielistä lähes-rikkinäistä iPodia, käytettyjä Victorias Secretin kalsonkeja (!), erä vajaita rasvapurkkeja sekä parit ”second hand” korkokengät.

Muille Perussa stoppaaville pikku vinkkinä: ei väldeen kannata ihan parhaimpiaan laitella sinne matkalaukkuun! Allekirjoittaneella on nyt jokaisella kolmella kerralla laukun lukko murrettu ja sisällöstä hävinnyt sitä sun tätä ”hyväntekeväisyyteen”…

Tällä kertaa hävis koko roska puolivälissä matkaa, vaikka laukut piti olla tsekattu päätepisteeseensä asti.

Yo creo que alguien se la llevo su maleta por equivocación, señorita…

Saavuin siis heti sunnuntai-illasta Muodin Mekkaan, eli Boliviaan ilman seuraavan viikon duunireleitä.

Vaadin jonkin sortin stailauspalkintoa siitä, että onnistuin kokoamaan La Pazilaisen Ketal-ruokamarketin (vrt. Valintatalo gone bad) kahden rekin vaatemallistosta viikon business-lookin. Päivän asut rakentuivat kivoista paskanruskeista persettä suurentavista akryylisistä lady pantseistä, läpinäkyvästä kukkapaidasta, liimatuista muovikorkkareista (erikeepperiä vain vähän havaittavissa ”saumoissa”), kahdesta napapaidasta ja sinisestä villatakista.

Onneksi ei ole mitään, mitä ei pari laamaa, Titicaca-järvi ja mate de coca pelastaisi.

Muskelivene bolivialaisittain

Perinteinen hillitön syyspöhinä työ-ja seurapiiririntamalla on vienyt kärjen luovalta ajattelulta, saati kirjoittamiselta. Siksi aijon nyt kopioida ihan surutta täällätäällä ja täällä kirjoitettuja huikean hauskoja 50 kohdan listoja matkailuaiheisista kokemuksista.

Señores pasajeros, bienvenidos:

1. Kerran kersana Kreikassa kävimme oman ja sukulaisperheen voimin paikallisen tavernan pöytään nauttimaan moussakaa (paikallinen lihaperunasoselaatikko). Ilta loppui siihen, kun meikä kävi yrjöllä: vanhempi pikkuserkkuni nimittäin valisti, että tavernan pihamuurilla makoilevan kolmijalkaisen kissan puuttuva jalka oli se lihaosuus annoksessani. En ole koskenut moussakaan ever since.

2. 17-vuotiaana päätimme 6 tyttökaverini kanssa lähteä Tjäreborgin Beach&Boogie -pakettimatkalle Rhodokselle. Matka rahoitettiin orjatyöllä mäkkärissä ja toimiston mappikammioissa. Muistan, että itse tienasin komeat 28 markkaa/tunti, ja se oli hienoa se! Matka oli muuten juuri sitä, mitä 7 teinikimulin Kreikan-turneesta voi odottaa: hotellin respa-Jorgos sai joka kerta kilarit kun kaverini vei kulkukoirille vettä hotellin lautasilta (ja unohti aina avaimensa huoneeseen), teimme ahkerasti tuttavuutta shottitarjousten ja ruotsalaisten poikien kanssa ja meinasimme lopulta jäädä lentokenttäkuljetusbussista, koska kukaan meistä ei krapulakoomaltaan ymmärtänyt, että hotellin edessä seisova dösä odotti nimenomaan meitä.

3. Yliopiston ekoina vuosina päätimme yhden opiskelukaverini kanssa skipata suomalaisen Uuden Vuoden vieton ja ottaa perinteeksi matkustaa veronpalautusrahoilla ”niin pitkälle kun pääsee”. Tämä tarkoitti käytännössä entisen itäblokin rajoille, mikäli keskitimme ruokailut rinkelikojuihin, joimme paikallisia kirsikkaviinoja ja nukuimme tuntihotelleissa tai opiskelijasoluissa.

4. Olen saanut elämäni ainoan tarkastusmaksun Budapestin metrossa. Olimme tuolloin matkalla Sankarien aukiolta takaisin Bling Bling-nimiseen hostellimme. Olin herännyt sinä uuden vuodenpäivänä tunti sitten aukion ratsastajapatsaan juurelta ystäväni, jostain bongatun komean suomalaisen mallipojan ja sen rastakaverin seurasta siihen, että ruotsalaiset turistit ottivat  voivotellen taidekuvia meistä ”kodittomista unkarilaisnuorista”.

Täällä tuli sakot. (kuva: Flicr/temp13rec.)

5. Lukion jälkeen lähdin hevostenhoitajaksi Espanjan aurinkorannikolle. Paikan piti olla nappijuttu: viisi päivää viikossa töitä (aamutalli, iltatalli ja yhden hevosen ratsastus) ruotsalaisen leidin harrastehevostallilla, kielenopiskelumahdollisuus, pieni taskuraha, auto käytössä viikonloppuisin. Paikan päällä selvisi, että ruotsalaisleidi kärsi skitsofreniasta, palkkaa ei maksettu sillä ylläpitoni oli jo kuulema ihan tarpeeksi, ”oikeita” töitä oli 6 päivää viikossa, sunnuntaiksi ja iltapäivien vapaatunneiksi minut lainattiin (ilman palkkaa) naapuritallille lappaamaan lantaa. Auton sijaan sain vanhan miestenpyörän, jossa ei ollut jarruja. Kävin heittämässä sillä pari lenkkiä ennen kuin se eukko laittoi pyörän takaisin lukkojen taakse: ”Minne sinä sillä muka menet, eihän täältä 25 km:n säteellä ole edes kioskia?” Lähdin litomaan 2 kuukauden jälkeen ja päädyin vaiherikkaisen käänteiden jälkeen Marbellaan au pairiksi ruotsalaisperheeseen, jonka äiti oli kaappijuoppo. Kotiinlähdön aikaan puhuin erittäin sujuvaa riikinruotsia ja sekoitin tyydyttäviä valkovenäläisiä.

Mieluiten olisin hoitanut häntä, mutta meni ne 6-vuotiaat räkänokkakaksosetkin lopulta vanhalta lastenvihaajalta.

6. Kerran päätimme yhden työkaverini kanssa pistäytyä Malmöstä junalla Kööpenhaminaan päiväksi ja nukkua hostellin sijaan juna-asemalla ennen aamujunan lähtöä. Valitettavasti vartijat laittoivat assan kiinni kahdelta yöllä. Afrikkalaisten rantaroleximyyjien ja meidän kanssa häätötuomion ulos tihkusateeseen sai myös viimeistä Kastrupin-junaa odottanut viisikymppinen miespariskunta. Päädyimme lopulta heidän seurassaan viettämän sen yön eräässä Köpiksen hienostohomodiskossa, VIP-looshin ja loppumattomana virtaavan (ilmaisen) Moëtin äärellä.

7. Olen couch surffanut yhden kerran elämässäni. Se oli vuonna 2010 Tukholmassa. Söderiläinen trendijannu  (ja sen kattohuoneisto) oli tosi kiva, mutta se oli tehnyt meille kolmen päivän mittaisen täyden vierailuohjelman baari- ja lounaspaikkavalintoineen ja tunki aina vähintään jonkun frendinsä meidän mukaamme mihin menimmekin. Syy: ”jotta pysyttelimme oikeanlaisissa paikoissa.” Arvostan huolenpitoa, mutta olimme liikkeellä vanhan itävaltalaisen kämppikseni kanssa, ja meillä oli kahden vuoden kuulumiset vaihdettavana (espanjaksi). Yksi ilta keksimme esittää lähtevämme laulamaan Allsång på Skanssenille Arja Saijonmaata, ja saimme rauhan. Totuus oli vieläkin karumpi: haimme Systembolagetista muovilasit ja tönkän roseeta, jotka piilotimme ruusupuskaan siksi aikaa kun menimme Musebackenin baariin vetämään kaljaa. Jatkoimme baarin jälkeen puiston penkillä.

Perinteistä ruotsalaista puistoviininlaskua

8. Tarvitsin jostain syystä todellisen irtioton kotimaasta lähtiessäni yliopistovaihtoon. Valitsin vaihtokohteen tarjonnan (= mikä vaan jämä, jota tarjotaan myös kieltä puhumattomille)  ja pituuden (= mahdollisuus olla lukuvuosi) perusteella. Onneksi viestintää luki tuolloin pääasiallisesti työelämäorientoituneita hikareita, jotka eivät viitsineet kuluttaa aikaa Erasmusvaihdoissa ja olin ainoa lähtijä. En käynyt vaihdon aikana kertaakaan Suomessa, olin joululomankin Australiassa. Vaihdon ja rahojen loputtua kävin Suomessa kääntymässä viisumihaun ja vaatteidenvaihdon merkeissä ennen Meksikoon lähtöä. Sittemmin olen hiljalleen alkanut palautua Suomi-angstistani.

9. Suomessa asuessani olin opiskelujen ohessa oman alan duunissa, jonka puitteissa ryynäsin kotimaan kaupunkeja joka toinen viikko puolen vuoden ajan. Vaikka silloin se oli hiukan raskasta, niin joka vuosi arvostan tätä komennusta yhä enemmän: kotimaanmatkailu on nimittäin ihan syntisen kallista!

10. En ole junalla matkustanut reissumielessä paljoakaan, mutta pitkänmatkan bussit ovat tulleet erittäin tutuiksi. Ikimuistoisimpia kokemuksia ovat olleet vappupäivänä startannut ainejärjestön 21 tunnin dösämatka virolaisbussilla Puolaan, 27 tuntinen repäisy Andien rinteillä Bogotasta Santa Martaan ja sikainfluenssassa taitettu väli Oaxaca-Mexico City.

11. Yksi hauskimmista (ja halvimmista, suosittelen!) keinoista päästä Roomasta Barcelonaan oli Grimaldi-yhtiön risteilijä. 2 tuntia ennen lähtöä hankitut istumapaikat puolalaisten rekkamiesten nukkumasalista kustansivat noin 30 euroa/kipale kovimpaan turistisesonkiin heinä-elokuussa. Rekkamiespölyt unohtuivat aurinkokannen uima-altaissa, Välimeren sofistikoituneen tuulen helliessä rasvaista reissutukkaa…

12. Hirvein lentomatkani ei ollut 33 tunnin Madrid-Lontoo-Singapore-Sydney-Adelaide -rykäys, vaan ikuisuudelta kestänyt yritys palata Trinidad&Tobagolta Panaman kautta Meksikoon kiinalaisten apteekkarien seurassa. Nämä kaksi sankaria järjestivät ensimmäisen lentomme myöhästymisen, sillä heidän lasipurkeissa kuljettamansa elävät toukat ja kuoriaiset eivät tuntien riitelystä ja tullimiesten käsistä karkailusta huolimatta menneet tullista läpi. Toisekseen he haisivat ERITTÄIN voimaakkaasti hien ja valkosipulin sekoitukselle, ja vihdoin koneeseen päästyämme näiden viereen plassattu nainen yrjösi pussiin. Ihan oikeasti! Saavuimme 3 tuntia myöhässä Panamaan, jossa me jatkolentolaiset jouduimme olemaan yötä. Bussi lentokentältä kohti väliaikaismajoitusta vaan ei päässyt lähtemään, sillä lennolla olleet viisumittomat kuubalaiset  transit-matkaajat olivat hukassa. Kuubalaisia ei kahden tunnin etsintöjen aikana löydetty.

Trinidad, tuo Länsi-Intian oma Ruoholahti

13. Kerran Rukalla Uutena Vuotena koitettiin hankkia loppuunmyytyihin pre-partyihin lippuja esiintymällä toimittajina. Ei onnistunut.

14. Krakovassa kaksi sikaniskaista korstoa sieppasi ystäväni kännykän kesken puhelun. Sain välittömät hepulit ja hyppäsin pakoon yrittävän isomman kaverin takinkaulukseen riippumaan, potkimaan ja huutamaan ”Polizei perkele, politzei!”. Korsto luovutti lopulta kännykän, mutta noin tyhmästi en koskaan enään tekisi. Henkiriepuni riskeeraaminen ei ole yhdenkään kännykän arvoinen.

15. Olen asioinut vanhaa Unicardia ja kirjastokorttia henkilötodistuksena käyttäen tällä päin viimeisen vuoden ajan. En viitsi kantaa passia ja ajokorttini on taas varastettu. Kukaan ei onnekseni ymmärrä mitä korteissa lukee.

16. Viimeisimmällä Panaman matkalla tutustuin turvatarkastusjonossa puheliaaseen ranskalais-meksikolaiseen juutalaisherraan. Olin hiukan väsynyt ja valehtelin olevani kiinteistövälittäjä, kun hän kysyi ammattiani. Ajattelin sen olevan niin kaluttu ammatti, ettei siitä repisi paljoa jutunjuurta. Mutta ei, tästä vasta riemu syttyi! Herra paljasti olevansa maassa oli ostaakseen oman saaren Karibialta ja pyysi faksaamaan tiedot kaikista avoimista kohteista hintaluokassa 3-4 M USD ja soitti sihteerilleen järjestääkseen meille lounaan seuraavaksi päiväksi jahdilleen näiden läpikäymiseen. Kerroin olevani lomalla, mutta palavani asiaan jos kuulen jotain ja liukenin paikalta.

17. Minut on ryöstetty ulkomailla vain kolmesti (kop kop!). Kerran Madridissa, jonka Suomen suurlähetystöstä soitettiin vuosi tapahtuneen jälkeen, että ajokorttini oli palautettu, ja kahdesti Meksikossa. Ensimmäisellä kerralla Meksikossa sain poliisilta todistuksen vakuutusyhtiötä varten, jossa lukee että olen filippiiniläinen. Seuraavalla kerralla rikosilmoitusta tehnyt acapulcolainen konstaapeli pyysi lahjuksia. En maksanut, vaikka tämä tinki tarjouksensa satasista limupulloon ja lounasruokaan.

Lontoon majapaikassa riitti tiluksia kirkolliseen grillailuun

18. Olen bunkannut Lontoossa kavereideni asuttamassa vanhassa jesuiittaluostarissa. He olivat vuokranneet porukalla halvalla Campion Housen uskonnollisyhdistuksen hulppeat tilat (sis. pari omaa kirkkoa ja laajat tilukset) siksi aikaa kun paikka oli myynnissä. Yöllä mestassa oli vähän aavemainen tunnelma, mutta nurmikentille jeesuspatsaiden katveeseen mahtui grillaaamaan isompikin joukko.

19. Cairnsissa Australiassa oli käydä köpelösti krokodiilien kanssa. Aboriginaalireservaatin autiorannalle kipitti minikokoinen vauvakroko, jota jäin ihastuneena valokuvaamaan, kunnes seuralaiseni hakea minut viime hetkellä: puskissa lymyili puolustuskannalla oleva emo.

20. Suurella Valliriutalla tutustuin myös inkivääripillereihin, jotka todella poistavat merisairausoireet. Saman asian ajaa kuulema tuoreen juurenpalasen pureskelu. Miksi kukaan ei ole kertonut tästä aiemmin?

21. Pureskelusta tuli mieleeni viimeisin Bolivian keikka, jolloin harvahampainen ketsuaintiaanimuori tarjosi kokalehtiä kaupanteon ratoksi. Kieli puutui ja vihreetä töhnää kaivelin hampaankoloista pari viikkoa sen jälkeen.

Bolivialainen marketti. Tarjolla kaikkea kokalehdistä laamansikiöihin!

22. Olen näköjään omaksunut automaattisen jonottamisen ja leimaamisen kulttuurin rajamuodollisuuksissa. Viimeksi sapuessani Pariisista Helsinki-Vantaalle kävelin sujuvasti kaikkien japanilaisten perässä leimauttamaan passiani. Kun tuli minun vuoroni, rajavartija äyskäisi kyllästyneenä: ”Mistä sä tuut ja mihin sä yrität täältä mennä? Nyt sä olet tyttö kyllä ihan väärässä paikassa. Haet kassis sieltä hihnalta ja se on siinä, sun osalta leimaaminen loppui EU-alueella kymmenen vuotta sitten.”

23. Olen käynyt Barcelonassa neljästi öö…viidesti. En vieläkään ihan sadalla prossalla ”saa” sitä paikkaa. Siis onhan se ihan kiva viikonloppukohde …jos tykkää likaisista rannoista, väentungoksesta, turistipaellasta ja ”mä tulin tänne katutaitelijax/deejiix/vaatesuunnitteljax/bändärix” -muuttolinnuista.

24. Joka ikinen kerta, kun olen lentokentällä mietin miten siistiä olisi pamahtaa kentälle pelkän Visan ja passin kanssa, arpoa ”Lähtevät”-taululta sokkona kohde ja hypätä koneeseen. Olen luvannut itselleni toteuttaa tämän vielä joku päivä.

25. En suosittele ketään (ainakaan tänne Amerikkoihin tulevaa) raahaamaan Suomi-tuliaisiksi salmiakkia tai minikokoisia Aaltomaljakoita. Edelliset lentävät 99% varmuudella roskikseen kun ulko-ovi kolahtaa jälkeesi, ja jälkimmäinen palvelee saajaa mitä todennäköisemmin tuhkakuppina. Muumeista ei kukaan myöskään ole koskaan kuullutkaan.

26. Lentoyhtiöistä saan näppylöitä jo ajatellessakin Spanairia ja AeroMexicoa. Finnairin lentoemoilla taas on mun kokemuksen mukaan paras yhtenäinen linja: kaikilla on sama löysän lempeä lehmän katse, ruskea meikkivoideraja kaulassa ja pelottavan narskuvat kuristajanahkahanskat. Air Francella on hyvää sapuskaa (siellä saa painetun menun turistiluokassakin!) ja BA:lla vekkuleimmat miesstuertit. Suosikkejani ovat Copa, Singapore Airlines ja hinta-laatusuhdeykkönen, Norwegian. Eläinten kanssa kellonlailla toimiva ja edullinen Luftwaffe.

27. Työmatkoille tilaan kentälle yleensä hotellin kuskin. Viimeisin odotti minua nimikyltin kanssa: ”Mrs. Ximena Lctohntem”.

28. Paras oli kuitenkin kaverini, joka erään suomalaisen liikemiehen kanssa Kolumbiassa meni tapaamiseen yhteen virastoon. Respassa he antoivat yleisen tavan mukaan henkkarit kulkulupaa vastaan. Pian heille ojennettiin vierailukyltit takaisin nimillään: ”Señor Ajo Kortti y Señor Kela Kortti, por favor!”

29. Salakuljetan aina Suomen reissulta tänne Abban raputahnaa ja Kallen Kaviaaria tuubimuodossa meikkilaukussa. Olen joutunut tehotarkastuksiinkin, mutta kukaan ei ole ikinä ruvennut riehumaan näistä kauneustuotteistani.

30. Yksi hauskimmista turistiaktiviteeteista tuli koettua Etelä-Australiassa, viiniviljelysalueella. Vuokrasimme porukalla yhden vanhan äijän kuskaamaan meitä sen rupistuneella ja kolhuisella limolla (!) viinimaistajaisissa viidelle eri tilalle. Viimeisen paikan jälkeen autossa oli erittäin hilpeä tunnelma.

Kengurun silityssessio viinitastingin välissä

31. Paras neuvo jet lagin nujertamiseen on ehdottomasti mennä suoraan kentältä baariin (mikäli kyseessä ei ole työmatka, kröhöm…)

32. Olisin salaa halunnut lähteä lukiossa vaihtoon (Italiaan), mutta en sitten lähtenytkään, kun kukaan mun tuttavista ei lähtenyt ja enkä halunnut jäädä paitsi mistää kliffasta lukiojutusta. *ittu mikä ääliö!

33. Luulin tähän päivään asti, että Iranin pääkaupunki on Teheran. Nyt yksi kaveri väittää, että se on oikeasti Tehran. Meinasin ruveta itkemään, se kuulostaa niin…väärältä!

34. Matkustan paljon työn vuoksi. Harmillista kyllä, nämä satasia  huisivat vuosittaiset matkapäivät ovat syöneet kaiken glamourin reissaamisesta. Esimerkiksi lentokentälle ajaessa ei enää nipistele ihanasti vatsanpohjassa, vaan kaikki ylimääräinen kuppaaminen siellä *ituttaa jo valmiiksi. Kärsin kyllä silti kroonisesta matkailukuumeesta. Lomamatkailukuumeesta.

35. Meksiko City ei ehkä ole ehkä herkille sieluille, mutta sijainnissa on paljon hyvää! Nk. paradise access on erittäin matalalla: palmujen katveeseen pääsee autolla ympäri vuoden.

Hattu päähän ja nähdään maanantaina!

36. Vaikka elän suomalaisittain epäelämää (eli ilman viisivuotissuunnitelmaa ura-perhe-taloprojekteista), olen silti rohkeasti lähtenyt asettamaan preferenssejä tulevaisutta ajatellen. Lokaatiomielessä optimaalipaikassa:

– mangoja on saatavilla kypsinä ympäri vuoden alle euron kilohintaan

– sushia/unohtuneen kahvimaidon/jäitä voi tilata kotiinkuljetuksella 24/7

– naapuri tervehtii ääneen

37. Paras investointi matkustusmukavuuteen on korvatulppamalliset iPodinkulokkeet

Ei näin.

38. Ostan aina lentomatkoille noloja roskalehtiä, kuten OK! tai People. Tähän mennessä tänä vuonna jokaikisessä on ollut joku juttu Kardashianin perheestä. Tai jonkun niiden persee…kurveista.

39. Haluaisin ihan hirveästi käydä jossain autiomaassa.

40. Mulla on tosi läheisiä ystäviä, joiden kanssa en koskaan lähtisi kaksin matkalle. Sitten on kerran kahdessa vuodessa tavattavia tuttavia, joiden kanssa jaan hostellisängyn ja rinkkareissun 24/7 ilman kysymystäkään.

41. En ole vielä koskaan käynyt Chapultepecin puistossa, joka on tämän kaupungin kuuluisa nk. keskuspuisto, vaikka se on tuossa parin korttelin päässä.

42. Turistit ja maanpakolaiset Suomessa tunnistaa siitä, että ne ei soittaessa kysy ensimmäisenä ”Mooimissäoot?” vaan ”Moi mitä kuuluu?”

43. Olen sitä mieltä, että Suomessa saa oikeasti hyvää, reipasta ja kv. mittareilla nopeaa asiakaspalvelua – kaikkialla muualla paitsi ravintoloissa ja joukkoliikennevälineissä. Täällä päinvastoin.

44. Seben kanssa on matkustaminen on alusta alkaen ollut maailman luonnollisinta ja helpointa, oli olosuhteet mitä vaan. Paitsi kerran, kun sen piti hoitaa meille Pariisissa hostelli. Minun lentoni oli perillä (myöhässä) keskiyöllä, ja metrot olivat tietysti lakossa ja vettä tuli kun Esterin perästä. Seppo oli onneksi näppäränä miehenä mennyt baariin odottamaan myöhässä tulevaa tyttöystävää. Kun vihdoin pääsin treffipaikallemme yhdelle keskustan metroasemalle, tölmähti paikalle iloinen kolmen kaljan Seppo mainostamaan, kuinka hostelli on hoidettu ja maksettu! Mutta sellanen pikkujuttu vaan, kun hän ei muista mikä sen hostellin nimi oli. Tai millä kadulla se oli. Tai että oliko se edes lähellä tätä metrosisäänkäyntiä. Lopputuloksena kävelimme ympyrää 1,5 tuntia, rinkka selässä, sateessa, etsimässä mestaa, jonka nimestä tai sijainnista ei ollut mitään haisua. Yllättäen ne pari hämmentynyttä koirankusettajaakaan ei osannut auttaa: ”Tällä alueella on noin 120 hostellia, että mitäköhän niistä te olette etsimässä?”. Tilanne laukesi juuri ennen mun otsasuoniräjähdystä kun Sepi löysi vahingossa taskustaan hostellin kuitin osoitteineen. Yllätys, miten se siellä olikaan, taskussa!

45. Vastustin henkeen ja vereen all inclusive -hotellilomia, kunnes Sebastian bookkasi meidät sellaiselle vahingossa Puerto Vallartaan, erään meikäläisen hermoromahdustasoisen duunirupeaman jälkeen. Unohdin narista idiottilomamuodosta nukahdettuani kirjaimellisesti margarita handussa aurinkohatun alla hotellin poolille. Sieltä emme poistuneetkaan niiden kolmen päivän aikana paitsi hotellin beach clubille tai kolme rappua ylös ravintolaan. Iltaisin katsoimme How I Met Your Motheria maratonina hotellihuoneessa ja nauroimme hervottomina erittäin huonoille vitseille. Joskus on hyvä myöntää tappionsa.

Riittävä syy olla poistumatta rannekehotellin rantakarsinasta

46. En yleensä pelkää lentämistä, poikkeuksena kuitenkin se hetki, kun kone lähtee lähestymään Tegucigalpaa Hondurasissa. Siinä on meikänkin lausuttava pari loitsua selviytymisen puolesta: Toncontínin kenttä on Most Extreme Airports -kilvassa saanut kyseenalaisen kunnian olla maailman toiseksi vaarallisin laskeutumispaikka.

47.  *ittumaisimmat maahantulomuodollisudet on kohdattu, yllätys yllätys Jenkeissä. Erityisesti Miamin kentällä saa aina poikkeuksetta erittäin epäystävällisen vastaanoton ja se ainainen jonotus käy työstä. Viimeksi tympääntynyt rajavirkailija väitti, että mulla on selvästi värilliset piilarit passikuvassa, ja eikä hän sen vuoksi voi tunnistaa henkilöllisyyttä. Jännittävää kyllä, passikuva on mustavalkoinen ja eikä mulla ole ikinä ollut värillisiä linssejä.

48. Pitkänmatkan busseissa Lattareissa ikävintä on (joidenkin jyrkänteen reunalla kiihdyttävien kuskien jälkeen) yölliset raja/huumepoliisitarkastukset. Siinä tulee jotenkin syntinen olo  viattomalle turistillekin, kun maastopukuiset ilmeettömät koppalakit rynnii sisään tai pahimmassa tapauksessa komentaa matkustajat ulos jonoon kuin karjalauman.

Junamatkalla Sierra Madren vuoristossa. Perus assanäkymät.

49. Olin Lontoossa muutamien vuosien takaisten metropommien aikaan. Kaverini otettiin siellä poliisin tarkastukseen metroasemalla, koska kenkänsä olivat epäilyttävän isokokoiset.

50. Seuraavaksi haluaisin matkustaa Lähi-itään ja Moskovaan, valitettavasti nalli napsahtaa kyllä Santiagoon.

Satasia hipovat matkapäivät käyvät kieltämättä välillä kunnon päälle, mutta on onneksi on paikkoja, jonne menee kuin kotiinsa. Kuten Bogota.

(Olisikohan ollut kohtalon sormet pelissä silloin pääsiäisenä 1998, kun lensin kuin leppäkeihäs hevosen selästä. Hevosen nimi oli nimittäin Bogota, ja muistona hänestä kannan ikuisesti vasemmassa käsivarressani neljää ruuvia ja paria 12 cm:n viehkoa arpea.)

Tällä kertaa hurautin lähes tukka putkella Suomesta Kolumbiaan, ja sehän meni kuin nakki sämpylässä: molemmissa oli duunin lisäksi parhaita kavereita ja perhettä (Seben) rähjääntynyttä matkalaista hoivaamassa.

Kolumbia on mulle niin läheinen, että siitä on vaikea puhua objektiivisesti. Mutta yritetään.

Lippu liehui joka salossa, kun Medellinissä käynnisteltiin muotiviikkoja, kukkafestaria ja nuorten fudiksen MM-kisoja.

Ensinnäkään en tiedä itkeäkö vai nauraa niille ”Voi kamala miten sä uskallat siellä liikkua, ne salsaa tanssivat köyhät alkuasukkaathan siellä vaan vetävät kokaiinia ja suunnittelevat valkolaisten kidnappaamisia, haulikko ladattuna bambumajan kuistin alla!” -kommenteille. Hei päivää! Jos Brasilian rantamestat eivät pelota, niin herran tähden älkää jättäkö Kolumbiaan tulematta, täällä on noin viisi kertaa turvalllisempaa.

Kokkelista voin sanoa sen verran, että missään lattareissa en ole nähnyt mitään vastaavaa avointa (kovien) huumehien vetämistä kun Espanjassa ja Keski-Euroopassa. Valitettavasti ”tavaran” tuotanto näillä alkuperäisvyöhykkeillä ei lakkaa niin kauan kuin markkinat Jenkkilässä ja meillä Euroopassa vetävät. Eivätkä nämä veijarit niin pösilöjä ole, että omille markkinoilleen jäävät tekemään pennikauppaa, kun valtameren ja ison rajan takana saa viisikymmenkertaista hintaa. Myyntibusinessta pyörittävät kartellit ovat kuitenkin siirtyneet jo ajat sitten Kolumbiasta armaaseen Meksikoon, reilut parikymmentä vuotta sitten aloitetun tehopuhdistuksen ansiosta. Meksikossa vasta aloitellaan vastaavaa hallituksen nollatoleranssilinjaa, minkä seurauksista voi lukea sitten lähes päivittäin Suomenkin suurimman sanomalehden sivuilta

Näkymä Medellínin kaupunkiin. Missä ne bambumajat on?!

Olen monasti sanonut, että voisin muuttaa Bogotaan heti paikalla, ellei ilmasto muistuttaisi liikaa Suomesta. Vettä tihuttaa ja sellanen +15 C ympäri vuoden. Kaikkia pikku vienti-ihmisiä saattaa kiinnostaa se fakta, että Kolumbia on viime vuodet vetänyt kärkilinjaa World Bankin ja IFC:n listoilla, alkaen Doing Business-rankkauksesta. Brasilia oli muuten samassa rankingissa sijalla 22. mm. Paraguayn jälkeen…kjäh kjäh!

Hain tällä kertaa ensi alkuun vähän vertailupohjaa Medellínin kaupungista, eli Kolumbian Turusta. Täällä Antioquian osavaltiossa, väkiluvultaan maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, mutta maan toiseksi tärkeimmässä mestassa, typyt ovat myös missiehdokkaita, jäbillä on nk. turkutukka aka. keskilippa, kaupungin läpi virtaa joki ja pääkaupunkilaisia inhotaan kuin ruttoa. Ah, ja tietysti täällä on paljon ”glamour”-yökerhoja, joilla on pöljä nimi kuten ”SNUG”, by lokaali Sedu”Seppo”Koskinen. Itsehän kävin ihan vaan Hootersissa, jossa täytyi väistellä rullaluistimilla viuhtovia törötissejä, joiden suoristettu tukka liehui noin kilometrin jäljessä. Naisten vessassa mainostettiin onneksi koko oven kokoisella ilmoituksella paikallisen Mery Daiana Alvarezin kauneusklinikkaa (siinä on nimellä kiva kirjoitusasu!), josta saisi itselleenkin tissiä tai pyllyä tarjoushintaan tonnilla, ja siihen toipumisviikko Meryn spassa kaupan päälle.

Y-M-C-A!!! Hootersin tarjoilijat laittoivat tanssiksi perheravintolana itseään mainostavan lafkan rappusilla

Mutta vaikka Medellinissä oli leppoisa sää ja mukavat ihmiset, tulin minun kaupunkiini sinä hetkenä, kun Copan pyörät kalahtivat El Doradon kiitorataan Bogotassa. Tokkiinsa, illalla tuli vähän vettä ja piti muistaa ottaa takki mukaan baariin, mutta… Kun tyttökaverisi ovat ottaneet duunista iltapäivän vapaaksi tulosi kunniaksi, järkänneet ”Tervetuloa” -bileet ja hakevat yllätysjuhiin hotellilta, niin siinä se sitten unohtuu se sää.

Bogotassa on muuten tosi vilkas after work -drinksuttelukulttuuri, suosittelen suuntaamaan kuuden pintaan johonkin Zona T:n (82. kadun ja Carrera 13. välillä) loungeista, kuten Pravdaan, josta saa vino calientea, eli meikäläisittäin glögiä. Kuten huomaatte, täällä varaudutaan pikkujoulukauteen jo hyvissä ajoin heinäkuussa.

Huvielämän puolella kannattaa varautua pyörähtelemään reggaetonin, salsan, merenguen, cumbian, champetan ja vallenaton tahdissa, vaikka tanssitaito koostuisi lähinnä partnerin varpaiden tallomisesta korkkareilla. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin neuvoa ottamaan vähän (tai vähän enemmänkin) aguardiente-hömpsyä ja antaa mennä talloen! Oman kokemukseni mukaan tanssimisessa on sama taika kuin kieltenpuhumisessa: vähän maistissa siitä tulee omasta mielestä täysin sujuvaa.

Niin, ne sanovat sen niin hyvin siellä:  En Colombia el único riesgo es que te quieres quedar. Onneksi seuraava matka on jo buukattu.

Kolumbiassa ainoa riski on, että haluat jäädä...

Hyväksihavaittu jet lagin karkoitusreseprti: 18h lentopäräytyksen jälkeen sinnittele 9 euron skumppatarjoukseen. Ota kaksi pulloa varalta. Piipahda Yökyöpelissä vetämässä Neon kakkosta. Ja lippakioskilla. Mene aamulla töihin.

Murehdin joskus sitä, että mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enenevässä määrin sosiaalista kanssakäymistä alkavat dominoimaan nk. etuliitetutut:

Meillä oli dinneri projektitiimiläisten kanssa.

Hei odotas, tuolla menee yksi mun asiakas, mä käyn sanoon sille moi!

Ai teilläkin mies lähti pelikavereiden kanssa mökille?

Ei kun nää on näitä mun opiskelukavereita vaan..

Vappuahan vietettiin tuttavapariskunnan kotona.

Mä jäin yhden salitutun kanssa vielä kahville.

Ja oikeisiin ystäviin viitataan ”vanhoina kaverina”.

Onko sosiaalinen ympäristöni kuin hirsipuupeli (sallikaa tämä herkkä vertaus), jossa osa kirjaimista on jo annettu etukäteen ja loput on arvattava?

Viisas isoäitini lohdutti kuitenkin joskus, että etuliitetutut ovat vain ruuhkavuosille ominainen asiaintila, jolle ei pidä uhrata koko elämää: minäkin olen jollekin se epämääräinen –tuttu, jonka kanssa vaan sattuu nyt hetkellisesti elämänvaiheet kohtaamaan ja asettumaan ”pööfekt” asemiin – ennen kuin jatkaa taas matkaa. Osa jää ja ystävyys syvenee. Iän myötä tosin aina harvemmin.

Ja tosiaan, ne ”vanhat kaveritkin” ovat joskus vuonna kivi ja miekka kulkeneet vielä etuliitteen kera: oli naapurin Mari, heppakaverit, lukioporukka, Ikea-duunikavereita, ”Sen-ja-Sen”-kavereita, Unkarin tuttuja… Remmissä yhä olevilta karisi etuliite jossain vaiheessa vekka, ja heistä on tullut Oikeita Kavereita.

Se vaan on todettava, että nykyään evoluutio kontaktista ystävään kestää hiukka pidempään. Nöyrä mielipiteeni on, että meidän ikäpolvellemme on todella mennyt perille se, ettei vaatteet oo enää aatteet, vaan pikemminkin se mitä kulutan ja minkä tyyppisten ihmisten kanssa vietän aikaa. Toisaalta tietysti kolmekymppisen sosiaalisen ensikontaktin syy on jo alun alkaen joku muu, kuin että asuu naapurirapussa tai sillä on gimmelifarkut.

Haluaisin silti muistuttaa itseäni olemaan keräämättä ympärilleni vain verkostomassaa, väliaikaisesti oman elämänrytmini kohtaavia yhteisötuttavia/duunityyppejä/pariskuntailijoita/bailuhirviöitä. Tai ainakaan pääasiallisiksi sosiaalisiksi kontakteikseni.

Sillä se on oikein kiva, kun on samanikäistä vauvaa, sinkkuelämää, pomoa tai yhteneväistä mielipidettä kuivasta Rieslingistä. Mutta ei sillä ole mitään tekemistä sen ilon kanssa, että saa Vanhan Ystävän kanssa vertailla pari viikkoa vatsan toimintaa ja soittaa ihan kasuaalisti puhallettavalla liekkikuvioidulla kitaralla biisejä.

Buenas terdes vaan! Terttu ja Kaarina käymässä Raijan luona Jakatanin laaksossa Meksicossa. Vai oliko se sittenkin se Eskondiido?

Etelästä Keski-Amerikkaan, sitten niin!

Tarkemmin sanottuna Guatemalaan. Meksikon puolella alanaapurille jaksetaan hymähdellä hieman alentuvasti: ”Junttila! Ei siellä ole mitään… pääkaupunki on ruma, porukka vähän pöndeä ja tulet vaan ryöstetyksi!”

Tuulessa liehuu Guatemalan sinivalkoinen lippu

Toki toki! Guatemala Cityn murharyöstö-statistiikka on samalla tasolla Afganistanin kanssa, eikä maan ihmisoikeustilanteessa ole hurraamista. Mutta silti sanoisin, että jo taksin ikkunasta tyhmempikin touristi huomaa, että tässä ei ole ihan koko totuus.

Ensinnäkin pääkaupunki on muihin Keski-Amerikan vastaaviin verrattuna oikein viehättävä: vihreä, järkevä ja siisti. Vihreät pikku vuoret ja nyppylät luovat maisemaan syvyyttä, kaupungissa on sympaattinen tunnelma, ja ihmiset ovat valtavan ystävällisiä. Toisekseen juuri suomalaisen on valtavan helppo samaistua tänne: paikallisilla samanlainen, hieman anteeksipyytelevä puhetapa, kaikesta huomaa huonosti peitellyn trendikkään länsinaapurin (noh, pohjoisnaapurin) kannoilla juoksemisen (-yrityksen), ja sitten täällä on upea, mutta naurettavan huonosti markkinoitu turismipotentiaali.

Guatemalassa aika pysähtyy

Siispä neuvoisinkin kaikkia Cancunin matkaa suunnittelevia harkitsemaan vielä kertaalleen! Olettehan huomanneet, että mayakaupungeista suurin ja kaunein, Tikal, on täällä rajan toisella puolella? Tiesithän, että Karibian aalloista voi nauttia Guatemalassa kera neitseellisen koralliriutan ja gringottoman ympäristön? Monta kertaa mukavammin ja edullisemmin!

Mikäli Guatemala Cityn rikollisuus pelottaa, niin ei sinne tarvitse jäädä kahdeksi viikoksi istumaan. Toisaalta en myöskään mene lomallani Kontulan metroasemalle haastamaan narkkareiden kanssa tai Barcelonan Ramblalle seisomaan lompsa takataskussa ja kultaketjut hiekkaa hipoen. Nöyrä henk. koht. mielipiteeni on se, että jokaiselta aikuiselta matkailijalta pitää voida vaatia tiettyä maalaisjärkeä, oltiin sitten Tallinnan lautalla tai Los Angelesissa: arvoesineet pois näkyvistä, promillet ahaalla ja välttele huonomaineisia lähiöitä varsinkin ilta-aikaan.

Jos ahistaa, korkkaa Kukko! Tulee muuten tomaattimehulla, jos et toisin pyydä!

No, joka tapauksessa Guatemalan pääkaupunkiin ei lomalaisen kannata jäädä, sillä hienoimmat nähtävyydet ovat muualla.

Guatemala Citystä noin 45 km:n päässä sijaitsee kolmen tulivuoren ympäröivä Antiguan kaupunki, jonka suosittelen katsastamaan. Antiguan rakensivat espanjalaiset valloittajat neekeriorjiensa kanssa 1500-luvun tienoilla maan ensimmäiseksi pääkaupungiksi. Vaan toisin oli yläkerrassa päätetty: pari sataa vuotta myöhemmin tuli nimittäin maanjäristys, joka loiskautti lähimmän tulivuoren, Volcano de Aguan, korkkina toimineen ison järven Antiguan päälle, tuhoten sen sisämaan tsunamilla. Tsunamista ja maanjäristyksestä selvinneet asukkaat pakenivat hieman  kauemmas ja perustivat nykyisen Guatemalan kaupungin. Ajan kuluessa jotkut kuitenkin palasivat kaikessa hiljaisuudessa Antiguaan. Kun iso aalto oli kuivunut, kunnostettiin vanha kaupunki yhdeksi keski-Amerikan hienoimmista koloniaalisista taajamista.

Antigualaisperhe kiiruhtaa kuulemaan Sanaa

Antiguan tienoilla espanjoolit eivät muuten tuhonneet alkuperäisasukkaita viimeiseen pisaraan, vaan liittoutuivat tukemaan toista kahdesta riitelevästä mayakansasta. Nykypäivänä tämä näkyy ulkopuolelle jätetyn mayakansan ”puhdasrotuisuutena”, sekä siinä, että latinoiden tullessaan tuoma katolilaisuus on erikoinen sekoitus pakanarituaaleja: Antiguan vanhan katedraalin alakerrassa savuavat rinnakkain kynttilät neitsyt Marialle ja mayojen pyhimykselle San Pascualitolle ja Maximónille.

Kynttilät savuamassa joka jumalille

Paikallisen tuttavan buukattua allekirjoittaneen puoliväkisin ”all-inclusive”-viikonlopulle Tyynenmeren puolelle varustauduin, Meksiko mielessäni, kohtaamaan johonkin Playa del Carmenin –tyyppiseen steriiliin hotellikompleksikuplan. Guatemalasta puuttuvat kuitenkin vielä (onneksi) kansainvälisten jättihotelliketjujen valtaukset, pääkaupunkia lukuunottamatta. Turistibussin sijaan sain matkatoimistosta puolikuuron Moiseksen ja Ooppelin, jolla ajelimme ensin pääkaupungista puolitoista tuntia motaria etelään. Sen loputtua käännyimme pölyiselle kärrytielle Iztapan sataman kohdalta. Kanoja ja alastomia pikkulapsia väistellen Moises pöräytti koslansa Monterricon kylälle, joka käsittää minimarketin, ala-asteen, muutaman kaljakuppilan ja Esson bensapumpun. Niin, ja kilometrikaupalla palmuja ja mustan, vulkaanisen hiekan peittämää rantaviivaa!

Tuttavani kehumassa ”its for the high society!” -hotellissa ei ollut internettiä, mutta sähköt oli vedetty, ja uudenkarhesta tauluteleviissiosta näkyi telenovelakanava! Kun mitään muuta aktiviteettia ei lähimailla ollutkaan, keskityin ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon normaalin viikonlopunmittaiseen totaalirelaksaatioon, uimaaltaaseen, kylmään Gallo (kukko) -olueseen ja Tyynenmeren aaltoihin. Ne ytimen sykkeen kolme pressukattoista kaljakuppilaa olivat kyllä mopomatkan päässä, mutta allasbaarin tarjoilu ja hinnasto olivat sitä luokkaa, että jäin suosiolla asemiin aurinkotuolille, kaislakaton varjoon. Muu asiakaskunta taisi tosin katsella hiukan oudoksuen yksinäistä valkoista kalmanaamaa…  Naapuripöydässä mietittiin muun muassa, olinko kajahtanut kirjailija tai kenties morsian, jonka sulho oli hylännyt alttarille ja jättänyt yksin häämatkalle.

Näkymä ei varsinaisesti särkenyt silmää...

Vaan hyljättyä morsmaikkua ei sentään jätetty yksin. Yrittäessäni siemailla huurteista kukkoa ylhäisessä yksinäisyydessäni illallisaikaan tulin kutsutuksi naapuripöytään, jossa menoa johti paikallinen kansanedustajaehdokas tukijoukkoineen. Sitä sanotaan, ettei ulkomailla koskaan kannata aloittaa keskustelua politiikasta, uskonnosta tai muista aroista aiheista, mutta en voinut olla kysymättä paikallispolitiikan haasteista (narcokuninkaat, ihmisoikeudet, naisten ja homojen asema, korruptio). Kolme tuntia ja monta kukkoa myöhemmin en ollut ehdokkaan konkreettisista kehitysaskelista juuri hullua hurskaampi, mutta sain kuitenkin kutsun osallistua seuraavan päivän vaalitilaisuuten ehdokkaan ”tukijana Suomesta”.

Ei yksinäinen unta saa... vaan onneksi seurakseni lennähti lepakko. Valitettavasti aamun kajastava valo sai kaverin näköaistin sekaisin ja se veti päin parvekelasia.

On muuten mielenkiintoista, miten aika kuluu tekemättä mitään. En olisi uskonut kykeneväni suunnittelemattomaan totaalitoimettomuuteen, vailla matkaseuraa (kollegani palasi Suomeen vauvan synnyttyä yhtenä yönä, 4 viikkoa etuajassa), aktiviteetteja (pienen hotellin ja sen kaislakattoravintolan lisäksi kymmenien kilometrien säteellä ei ollut käytännöllisesti katseottuna muuta kuin rantaa, ruovikkoa ja se ”keskusta” bensiksineen), puhelinta tai internetyhteyttä. Mutta kuluu ne päivät auringossa nukkuessakin. Kuuden jälkeen tulivat hyttyset, ja  vetäydyin huoneeseeni lukemaan. Yhdeksältä sammutin valot, ja kuorsasin tyytyväisenä aamukahdeksaan, ilmastointikojeen epämääräisen kolinan tuudittamana.

Yksinäisen matkaajan ykkösvarustus: hyvä kirja! Tässä tapauksessa LOISTAVA kirja. Lukekaa Gregory David Robersin Shantaram, 900 sivua, mutta lupaan että menee yhdellä hujauksella! Adjö Stig Larsson, kyllä vankikarkuri Australiasta pesee sun teokset mennen tullen!

Ehkä ihaninta oli kuitenkin kuulla valtameren tasainen pauhu 24 tuntia vuorokaudessa, bongata kaksi väräjävää lamppua hotellin portilla muuten sysimustassa yössä, ja vaipua olemisen sietämättömään keveyteen.

Arkistot

wordpress stat