Perjantaina oli bileet, Ruotsalaisten Glamourbileet.

Kaikki oli laitettu viimosen päälle: viileä DJ, mustatakkiset tarjoilja-señorekset pikkupalatarjottimineen, open bar, punapohjaisia korkkareita ja kaikki muotiviikkojen trendit bongattavissa vieraiden yltä.

Jopa karmaisevat yksityiskohdat olivat chic.

Sitä nimittäin kuvittelisi, että tässä kontekstissa yksi päivänsankareista; viikinkipartainen, kalju, nelikymppinen, lievässä romminousussa oleva punakka ruotsalaisäijä pukeutuneena mariachiksi olisi vähän pois konseptista, mutta se olikin vain kalaasien en liten lustig detalj.

Allekirjoittanut oli paikalla myös täydessä elegansissaan. Oli kuulkaa Vivienne Westwoodit ja pintaanuolevat motoristibyysat jaloissa, palkinto ”palensiaaka” handussa ja tukka takana kera kolmella litralla vahaa.

Se eleganssi kesti ennätykselliset tunti kolmekymmentä minuuttia. Sitten kävelin vahingossa päin pation lasiseinää ja nenälle tuli uusi kesälook.

Tjolahopp tjulahej tjolahoppsan-sa!

Näppärät sormet onneksi täkäläisillä tohtoreilla. Alle viikossa ollaan päästy täydestä Matti ja Mervi tappelee -lookista ja lastasta pienehköön ja erittäin siedettävään pikku mustelmaan.


Tunnen muutamia äärimmäisiä listaihmisiä.

He väkertävät vapaaehtoisesti ja sydänverellä lukulistoja, ravintolalistoja, ostoslistoja, to-do-listoja, postituslistoja, muistilistoja, kauppalistoja, biisilistoja, treenilistoja, positiivisia asioita -listoja, pakkauslistoja, nimilistoja…

Minäkin teen listoja joskus. Ongelma on se, että pääsääntöisesti joko unohdan tai hukkaan ne ennenkuin niistä on mitään hyötyä. Tai vaihtoehtoisesti en saa käsialastani enää mitään selvää viiden minsan päästä.

Alkuviikosta meidän rakennuksessa oli netti poikki ja Cablevisionin korjaajat tulivat paikalle sähläämään. Ei mennyt korjaus ihan vartissa, jos voitte mitenkään kuvitella. Taloudenhoitaja, rouva Estela, oli tulossa hommiin, joten päätin ottaa hatkat sen siliän tien varabyroolle.

Estela on tosi jees, mutta ensinnäkin hän puhuu taukoamatta monta tuntia yhtä soittoa eikä silloin työnteosta tule mitään. Toisekseen suomalainen sisälläni ei monen vuoden jälkeenkään osaa olla vaivautumatta jonkun toisen hinkatessa pikkareitani sillä aikaa kun itse siemailen kolumbialaista tummapaahtoa salongin puolella.

No, tuona epäonnen päivänä kuski ei kuitenkaan ehtinyt salamannopeaa Estelaa ennen minua hakemaan. Koska netti ei toiminut ja kännykkälinja piti pitää auki kuskin soitolle, aloin tärkeän näköisenä kirjoittamaan koneella jotain schaibelia välttyäkseni kuulemasta Estelan poikien uusimmista tempauksista.

Rupesin siinä joutessani sitten listaamaan Hesan ja DF:n plussia ja miinuksia muutamissa käänteentekevissä ja tärkeissä asioissa, joita olen ajatellut tässä viime päivinä:

1. Työpäivän pituus täällä on helposti neljä tuntia pidempi kuin Suomessa (työtunteja ei lasketa, saati että ylitöistä saisi jotain korvausta), mutta Suomessa saadaan lyhyemmässä ajassa huomattavasti enemmän aikaiseksi. Täällä joka asian hoitaminen vie tunteja/päiviä/viikkoja/loppuelämän. Aina pitää mennä paikan päälle ”selvittämään” tai vähintään roikkua puhelimessa tunteja. En tiedä miltä tuntuisi laittaa vain meiliä jollekin, ja asia olisi sillä selvä. Miinus-plus?

2. Työpäivän päälle mehikolandiassa pääsee vielä jonottamaan ja vatvomaan vähän lisää. Pankissa, kaupassa, liikenteessä… you name it. Kuitenkin pitkistä duunipäivistä, aikaavievästä säätämisestä ja liikenneruhkista huolimatta ihmisillä on enemmän aikaa olla toistensa kanssa kuin Suomessa. Perheet ja pariskunnat viettävät myös enemmän aikaa yhdessä kodin ulkopuolella, arkenakin. Me käydään useita kertoja viikossa ulkona syömässä, elokuvissa jne. Useimmiten startataan pihalta samaan aikaan dinnerille naapurin katolla asuvan talkkarin perheen (sis. kolme alta seitsemänvuotiasta kersaa) kanssa. Miinus-plus?

3. Helsingissä kaikki ”kiva” maksaa ihan rutosti. Toisaalta jengi tienaa myös suhteessa ihan rutosti. Jonkun muun tekemiin palveluihin rahan laittaminen on kuitenkin vähän tuhlaamista, koska siitä ei jää mitään käteen. Plus-miinus?

4. Pressanvaaleissa Pohjolassa oli aika huhheijjaa gubbea ja mammaa ehdokkaana. Silti jopa niistä kammoimmat vaikuttivat todella selväpäisiltä ja kultturelleilta Meksikon heinäkuun presientinvaalien ykkösehdokkaan rinnalla. Plus-miinus?

5. Täällä asuva ystäväni kertoi, että miehensä on hiukan vaikea ymmärtää heidän Suomen kämpän muuten mukavaa naapuria, joka alkaa valittaa melusta, jos yöllä vetää vessaa kovasti. Että mieluummin pitäisi jättää ne pökäleet sinne pönttöön aamuksi. Meidän naapurin siivoja pitää taas meikää luultavasti yhtä skitsona tapauksena. Se oli melko pöyristynyt, kun kävin pyytämässä, että josko hän voisi huudattaa sitä Luis Miguelin yhtä ja samaa biisiä repeatilla sen päivittäisen kahden tunnin silityksen ajan ulko-ovi suljettuna. Miinus-miinus?

6. Uusavuttominkin helsinkiläinen pikkunilkki osaa kytkeä lamput ja vaihtaa sulakkeet. Tai jos ei osaa niin siellähän värjöttelee pimeässä näinä huoltoyhtiöaikoina. Täällä voi laiskana vaan soittaa kaikennäköisille ammattilaishenkilöille, jotta tulevat apuun. Yleensä myös kannattaakin, esimerkiksi kaasusäiliötä ”Mä painan nyt tätä kaasunappia, eli katso sä sinne sisälle tulitukun kanssa” -tyylillä sydätessä. Muuten saattaa puolisosi etutukka ja ripset kärähtää. Plus-plus?

7. Suomessa on Spotify ja ei-blokatut kalliit kännykät. Mehikossa on Grooveshark ja ilmaiset blokatut kännykät. Plus-miinus-miinus-plus?

8. Suurkaupunki ja sen rajattomat mahdollisuudet plus

9. Suurkaupunki ja sen rajattomat ongelmat miinus

10. Kyläkaupunki ja sen urbaanit juntit plus

11. Kyläkaupunki ja sen urbaanit juntit miinus

Se siitä. Plus-minus-nolla.

Onko tässä muka jotain epäselvää, häh? Kirjoittamani selkeä muistilappu Sepolle siitä, mikä listan ravintoloista on varattu Ystävänpäivän dinnerille ja monelta siellä pitää olla.

Toisinaan reissulassellekin paistaa päivä risukasaan.

Kuten allekirjoittaneen viime tourilla, kun raadollisen dyyniryynäyksen väliin jäi puolikas vapaapäivä Perun Cuscossa. Mietin noin 3 sekuntia, että mitä sitä tekis, sitten hyppäsin pirssiin ja löysin itseni Ollantaytambon kylästä, jossain päin Andeja.

Kylänraitilla oli melko väljää.

Ollantaytambo ei siksensä ole mikään turistinähtävyys, mutta sieltä lähtee ainoa menopeli Machu Picchulle, eli juna.

Minun laskujeni mukaan junia liikennöi ainakin kahden lipun alla: Inca Railin ja Peru Railin. Lisäksi on ilmeisesti vielä joku paikallisjuna, jonka karsinassa yksi vanha junarata-asukas Espoosta olisi vanhasta tottumuksesta mielellään mennyt, mutta en ajanpuutteen vuoksi jaksanut tapella huijaavien lipunmyyjien kanssa (”paikallisjunaan ei välttämättä oteta ulkomaalaisia”…Yeah right…)

Matkasin siis kunnon touristina Inca Railin vaappuvassa kyydissä, panhuilulla vedettyjen cover-kipaleiden raastaessa tärykalvoja. Harkitsin heittäytymistä junan ikkunasta, kun Celine Dionin My Heart Will Go On oli tullut kahdesti ja sitä seurasi kipeä versio Toton Africasta.

Kiskot vievät ...öö...luoteeseen?

Junan pääteasema on Aguas Calientes -nimisessä turistihelvetissä. Tosin kun näin alkuvuodesta ollaan turistikauden ulkopuolella, niin mesta oli oikein siedettävä ja pääsylippuja ylös Machu Picchullekin sai helposti samalle päivälle.

Olin järkevästi päätellyt, ettei rauniokaupunkiin kannata lähteä mukanaolevassa jakkupuvussa tai edes työkorkkareissa ja tempaissut retkivermeiksi Boliviasta hankitut tuliterät 3 euron koirankusetuslenkkarit, ruokakaupan hyllyltä löydetyt fleecelegginssit ja hupparin. Aguas Calientesin turistikojusta hommasin vielä nilkkoihin asti ulottuvan kertissadetakin, joka osoittautui sentilleen sen euronsa arvoseksi!

Olin jostain lukenut, että Aguas Calientesista voi joko reippailla ylös raunioille tai hypätä dösään. Kiitän luojaani, että päiväretkeläisenä otin sen bussin, vaikka puristinkin penkin kahvoja rystyset valkeina kuskin kaahatessa kapeaa ja mutkaista mutalierutietä satojen metrien killeripudotus kahden sentin päässä bussin renkaista. Jos nimittäin nousu otti perulaiselta kaaharikuskiltakin rapiat puolituntia, niin on se kävellen ainakin sen 2 timmaa. Yhteen suuntaan ja viidakkosateen ripotellessa niskaan.

Vaikka amerikkalaiset (ja minä) saattoivat vähän huutaa kauhusta bussissa, niin oli ne näkymät ikkunasta lopulta aika mahtavat.

Siinä bussissa pohtiessani mielessäni opas-politiikkaa ja -hintoja, ryhtyi vieruspenkkiläiseni juttusille. Hän oli muita bussissa matkaavia luotsaava perulainen ecoturismimatkailuun erikoistunut opas, joka pyysi liittymään heidän seuraansa, ilmaiseksi. Täytyy sanoa, että sen verta kovaksi on parkkiintunut näitä nähtävyyksiä tällä mantereella kolutessa, että en oikein osannut olla epäilemättä jotain ketunhäntää kainalossa, kun niin ilmaiseksi tarjotaan.

Aikani siinä kursailtuani tuli kuitenkin yksi oppaan amerikkalaisista ryhmäläisistä ottamaan minua kädestä kiinni, katsoi tiukasti silmiin ja kajautti pappismiehen bassolla:

”Young lady! We´re here for God´s business and I think He´s telling us to take you to see this beautiful place with us. We´ll have this 3 hours guided tour, then we´ll take the last train back to that Whatsitsname pueblo, and you have a place in our van back to Cusco! And put your money already away, its no good in here!”

No niin, mikäpä minä siihen sitten mitään sanomaan.

Niinpä liityin kiltisti Timin, Fredin, Mary Annin, jonkun nimettömän ikäneito-mummelin ja Bethin jatkoksi kohti inkakaupunkia, oppaidemme Ricardon ja Alainin siipien suojissa.

Pakollinen turistipose

Reilussa kolmessa tunnissa sitä ehtii oppia kaikenlaista. Erityisesti tietysti Machu Picchusta ja inkakulttuurista ylipäätään. Mutta opin myös, että matkatoverini olivat eläkkeellä olevia kovan luokan uskovaisia Ohiosta, äärettömän sympaattisia, ja paikalla lähetystyössä, koska ”in this beautiful country there are a lot of problems that God can solve… You know they still eat humans and stuff here”.

(Mistä tulikin mieleeni, että kaikki hiukan asiallisempaa tietoa Perusta/perulaisista ”ihmissyöjistä”/Perun matkailusta kaipaavat: klik-klik Sarin blogiin.)

No onhan se nyt hieno

En referoi opastimen juttuja Machu Picchusta tänne, vaan toivon, että jokainen teistä pääsisi kokemaan nämä ihmeet omin silmin ja korvin. Vinkkinä vaan, että ei ole ihan hullu idea tulla sesongin ulkopuolella (joulukuu-maaliskuu) paikalle. Vaikka vettä ripsuukin, niin viidakossa ei varmana tule kylmä ja inkojen ihmeitä saa ihastella yhäisessä yksinäisyydessään. Mikäli mieli yhtään vihertää, kannattaa myös vähän katsoa, että mahdollinen opaspalvelu on jollain lailla paikalla kunnioittamassa ja vaalimassa näitä ihmeitä, eikä vain tuuppamassa porukkaa sisään niin paljon kuin sielu sietää ja tarinoimassa jotain vähän sinne päin satuja.

Perussa on myös ihan hulluna muutakin inka-kamaa ja nähtävää, kuulopuheiden mukaan nämä kohteet vähintään yhtä upeita kuin Machu Picchu, jolleivat upeampiakin. En laittaisi yhtään pahakseni esimerkiksi pientä Amazonasin trippiä tai snorkkelireissua merireservaatiin Ballestas-saarille…

Aurinko paistaa ja vettä sattaa...

Mulle selvisi muuten vasta paikan päällä, että ”oikea” Machu Picchu (Ketsuaksi ”Vanha Huippu”) on yksi ympäröivien vihreiden vuorten nyppylä: se, jossa liehuu lippu. Sinne voi halutessaan kyllä hölkätä Inca Trailia piktin, jos on kunto kohillaan ja kaipaa perselihastreeniä viidakko-oloissa. Valitettavasti amerikkalainen matkaseurueeni kantoi muassaan noin kolmeasataa kiloa laardia per man tits, joten tyydyimme vain nousemaan ja laskeutumaan hiiii-taaaass-saaaa tahdissa arkeologisen alueen pikkukiviportaita. Niin, ja siis itse sen inkakaupungin nimeä eivät arkeolgit ole selvittäneet, mutta saittia kutsutaan selvyyden nimissä Machu Picchuksi.

Sitten siellä kasvoi tämmöstä heinää.

Jos raunioilla oli mielenkiintoista, niin olis sitä sitten paluumatkakin. Junassa soi ne samat panhuiluhitit, mutta olin liian poikki tunkeakseni edes sormia korviin. Niinpä jutustelin Reverend Fredin kanssa hänen vuosistaan Yhdysvaltojen Merivoimissa ja Timin kanssa Ameriikan aselaeista. Voin sanoa että oli melko mielenkiintoista settiä, mutta ainakin riitti asiaa tunneiksi.

Saapuessamme pilkkopimeään Ollantaytamboon, olin melko kiitollinen paikasta seurueeni minibussissa. Ei olisi paljon huvittanut lähteä etsimään hipihiljaisesta vuoristokylästä taksia, joka ei ottaisi koko omaisuttani matkasta Cuzcoon.

Ainoa pikku häikkä ilmeni, kun minibussin kuski tuli nolona selittämään, että oli unohtanut valot päälle menopeliinsä ja nyt oli *OHO* autosta akku loppu. Siinä meni seuraavat pari tuntia, kun kylästä metsästettin käynnistyskaapeleita. Onneksi ne lopulta löytyivät ja auto hurahti käyntiin, muuten olisi eräs lokittava suomalainen käenpoika saattanut joutua työntämään…

Last but not least: Jumalainen seurueemme! Älkää peljästykö kiemuraista asentani, olen juuri astunut lätäkköön ja lenurin pohja meni läpi.

…on tämäkin blogi näköjään päätynyt erikoisen tarkastelun kohteeksi.

Sisäasiainministeriön poliisiosastolta on joku neropatti käynyt  vierailulla ”Ripper”-selaimella. Tarkoittaako tämä todella sitä, että sieltä on käyty rippaamassa, eli lataamassa offline-tarkasteluun koko Hasta la Vista? Jos näin on, niin täytyy sanoa, että nyt on Supon agentit siellä Pornaisissa justiin oikeilla jäljillä… Jättäkää kuitenkin ensi kerran mieluummin terveiset kommenttilaatikkoon, kerron kyllä kaikki vinkit agenttiviiksistä!

Kellään muulla kokemusta näistä rippers-kävijöistä?

Tämä blogi ei toudellakaan kerro muodista, mutta menköön nyt tämän kerran.

Sebastianilta nimittäin menee mun tyylianalyysit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja täkäläisten tyttökavereiden kuullen pitää vähän varoa mitä marisee lokaalista muodista. Tulen siis tänne interwebiin jäkättämään!

Olen ehkä joskus saattanut mainita latinoleidien ja allekirjoittaneen eriäväisen pukeutumistyylin.

Meksikaanothan fanittavat white trash -merkkejä, joissa on isot logot ja timangeja. Guessia, Coachia, Armani Exchangea, Bebéä, Juicy Couturea… Lentokenttälookkien ykkönen on naisilla kultainen JC:n velooriasu, jossa huppari on jätetty viekottelevasti auki, jotta alta varmasti näkyy kaikille t-paita, jossa lukee mahdollisimman isolla ”A/X” , korkeimmat mahdolliset kiilakorot, mielellään nilkkanaruilla, Luikan laukku ja painavat kultakäämit.

No, voitte uskoa, että alennusmyyntien aikaan tämä pieni ero on suoranainen lottovoitto! Kaikki meikän suosimat hepeneet ovat viimeisinä jäljellä -70% alessa (oikeassa koossa ja koskemattomina!), kissatappelua käydään vaan viimeisistä kinnaavankireistä leopaardi-suomu-tissivako-bling-bling-luomuksista.

Aurinkolaseja kuuluu myös käyttää sisällä ja ulkona, satoi tai paistoi. Eiliset vieruskaverini – paraguaylainen föönattu äiti tyttärineen- lentokoneessa istuivat esimerkiksi koko lennon (6 tuntia) aurinkolasit päässä, minkä vuoksi he joutuivat ikävästi kuikuilemaan linssien alta aina, kun Miehenpuolikkaissa tuli hauskimmat  (paskimmat) ”vitsit”. Epäilen, että leidejä häikäisi farkkujensa glitterit ja timanttikirjailut. Sanokaa vaan, että katseeni vaeltaa, mutta huomasin poistuessa, että molempien perssiisseenkin oli timanttikirjailtu isolla ”BEBÈ”.

Täällä on tosiaan myös helkkarin hyvät alennusprosentit sesongin vaihtuessa, oikein nolottaa ne suomalaiset hömmölät, joissa taistellaan -30% ”ale” räteistä. Ecuadorin alapuolella menee muuten tosin sesongit nk. väärinpäin.

Toinen jännitävä ilmiö on tiettyjen high street liikkeiden hintapolitiikka. Jotkut meikäläisen mittakaavan henkkamaukat ovat nimittäin täysin ylihinnoiteltuja näillä main. Meksikossa esimerkiksi Mango on huomattavasti kalliimpi kuin Suomessa, ja Kolumbiassa Zarassa ja Espritillä perus 39,90 € akryylineuleista saa maksaa 100-150 eskoa. Kiitti moi!

Eurooppalaisista paremmista designereista saa myös maksaa täällä noin 15% enemmän kuin Vanhalla Mantereella. Tämä oli lievä järkytys. Jenkkiläiset preppypissismerkit, kuten Michael Michael Kors kavereineen, ovat taas helposti ja edullisesti saatavilla omissa liikkeissään. Henkilökohtaisesti mulle tulee MK-merkeistä petetty olo. Tusinakauluspaitoja tai muovilaukkuja, joissa on joku laatta/killutin ja sisällä lukee isolla Made in China.

Säästäväisenä reissulassena hankin kosmetiikan yleensä lentokentiltä, mutta kyllä nyt pitää sen verran brassailla, että naapuriin tuli justiin Sephora! Benefitit ja Narsit jee! Samoille kulmille tuli muuten myös uusin Saks Fifth Avenue. En ole snobi, mutta tilattuani tässä taannoin sakemannien webbibutiikista Miu Miun väskan ja pulitettuani sitä todella karvaat tullit, asioin seuraavan kerran vastaavia hankintoja tehdessä suosiolla tuolla Saksilla tai tilaan Suomeen… Jumankauta!!!

Kolmantena täällä oppii pulitt…panostamaan vähän keskivertoa enemmän asusteisiin, joita Suomessa asuessa hamstraa ”halvalla sata” -tekniikalla, käyttöasteen jäädessä niihin kahteen aurinkopäivään ja viikon etelänlomaan. Onni on hyvät arskat, kunnon släpärit, panostus uima-asuun ja omakohtainen suosikkini: lierihattu. Liikutaan kuitenkin leveysasteilla, joilla kanssasiskot ottavat täydessä tällingissä brunaa, korut ja systeemit päällä. Lierihatun alle on hyvä piilottaa skandinaavin auringossa punoittava hikinaama.

Kaiken tämän läpätyksen lopuksi täytyy kuitenkin paljastaa jotain…

Seura tekee kaltaisekseen! Bling bling ja pinkkiä vesirajamekkoa! Kultaista tolppakoroa! Ja ihan pissiliisin suosikki-Luikkaa! Tuksulle terkkuja Meksikosta...

Kuka tuntee Celia Cruzin?

Úrsula Hilaria Celia de la Caridad Cruz Alfonso tai reina de la salsa (Salsan kuningatar), syntyi Kuubassa 1925. Vaikka ruuminsa on maannut tumbassa vuodesta 2003, niin ei minusta tämmöiset naiset oikeasti kuole koskaan.

Celia Cruzilla on yksi ehkä kauneimmista kappaleista ikinä, Te Busco.

Sen kirjoitti Celian vanha frendi, dommarilainen bachatero Víctor Víctor:

 

Luon pitkän katseen taivalle

etsien vähän elämääni.

Tähteni eivät vastaa,

valaistakseen kohti hymyäsi.

 

Aallot katoavat silmistäni,

kohti legioonaa muistojasi.

Ne varastavat kasvojesi muotoja,

jättäen hiekan hiljaisuuteen.

 

Etsin sinua, eksyneenä uniin,

ihmisten melu kietoo verhon ympärillesi.

Etsin sinua, lentämässä taivaalla,

tuuli on sinuun tarttunut kuin vanhaan nenäliinaan.

 

Ja vain kaivan

tuttuja maisemia,

niin vieraissa paikoissa

että en voi antaa niitä kanssasi.

 

Seuraan jokaista jälkeä (olen perässäsi),

piirrän sinut varjoon (muistaakseni).

Jäljet ja varjot, jotka katoavat (yksinäisyyteen),

onni ei tullut kanssani.

 

Víctor Víctorin ystävä lähti tuoreen vaimonsa kanssa häämatkalle Intiaan. Vaan vaimo katosi matkalla, mahdollisesti kaapattiin prostituoiduksi. Laulu kertoo ystävästä, joka yhä joka vuosi palaa Intiaan etsimään kadonnutta rakastettuaan.

Myöhäisheränneenä kuulin tämän stoorin vasta nyt. Voi kyynel ja pala mun kurkussa!!

Kuuntele Te Busco.

Hesarissa julkaistiin joskus viime vuosikymenellä Sami Sillanpään juttuja Kiinasta, olisiko ollut nimellä Kiinailmiöitä.

Muistan yhden jutun erityisesti. Siinä kerrottiin, mitä Tarja Halosen ja muiden suurhenkilöiden nimi tarkoitti kiinaksi käännettynä. Juttu loppui lakoniseen toteamukseen kirjoittajan omasta kohtalosta: hän oli itse Pieni Riisinjyvä.

Tästä tuli mieleeni, että meidän äiti kertoi joskus järkyttyneenä kuinka oli kuullut leikkipuistossa jonkun äidin kutsuvan lastaan:

”Prooke!! Nyt alas sieltä!”

Toivon, että Brookella oli vahva luonne koulussa.

Milleniumvuosina oli muistaakseni tapana nimetä kaikki perheen kakarat samalla alkukirjaimella: Jemina, Jessika, Jimi, Jere, Jesse…  Eikä haitannut, vaikka viimeisen kohdalla rupesi jo runosuoni ehtymään ja siitä tuli Jussu.

Sitten saapuivat kansallisromanttiset kaihovuodet ja Kalevala-aiheet. Ne kiljoonat ”tosi erilaiset” Ainot, Reinot, Helmit, Kaunot, Akustiinat ja Yrjöt.

No, eilen bongasin facebookista yhden espoolaisen läskiposkisen Riannan. Kivat sulle ja shake your booty!

Aikuisia pitäisi luultavasti lailla kieltää antamasta lapsilleen nimiä ilman asianomaisen hyväksyntää. Tosin tässä tapauksessa minäkin olisin ollut mm.:

– Norah (Kuulosti 10-vuotiaan korvaan tosi eksottiselta, Neiti Etsivän ja poninomistajan sekoitukselta.)

– Jutta (Kiva natsinimi. Valitsin ihan itse saksantunnille.)

– Maisa (Tämän keksin Anna-lehden sarjakuvasta. Alter egoni naapurin Marin ja minun pihaleikeissä. Anteksi kaikki Maisat!)

Muistan kyllä, kuinka rupesin pitämään omasta nimestäni. Se tapahtui tasan sillä hetkellä, kun äiti paljasti, että minusta olisi tullut TEPPO, jos olisin ollut poika.

Koska kiusa se on pienikin kiusa, meillä olisi myös valmiina hyvä setti mahdolliselle jälkikasvulle Seben kanssa. Poijjaalle molempien suvuissa kulkevat kammonimet ja tyttärelle mummujen nimet perinteitä kunnioittaen:

Urpo Alberto ja Erja Teresa. Miten olisi?!

Ja sitten pitkäveto vetämään, että molemmille saadaan oikein koriseva ärrävika.

Saapasmaan Arkitehti lähestyi haasteella. (Meinasin muuten Katja kirjoittaa, että kommariäiti, mutta sitten mietin, että mitä jos se vetää herneet nenään?).

Olen onneton vastaamaan haasteisiin, mutta ihan totta, arvostan suuresti jokaista (niistä kahdesta)!!

1. Lempiruoka: Safukampela, eli savustettu kampela. Hernekeittoa ikävöin myös päivittäin.

2. Lempimakeinen: Voisin elää irtokarkeilla, joten valinta on mitä vaikein. Sanon nyt kuitenkin, että salmari-vadelma Peace-lätkät. Hyvinä kakkosina Dragsterin autonrenkaat ja valkosuklaakuorrutetut lakupalat.

3. Lempiluettava: No ne kirjat, jotka luen joka ikinen vuosi uudelleen: Maestro y Margarita (Saatana saapuu Moskovaan), Bertin päiväkirjat, Boheemielämää, Saariston Lapset ja Katto-Kassinen. Ylipäätään tykkään venäläisestä kirjallisuudesta, uudesta ja vanhasta. Samoin voin kyllä tunnustaa, että yleensä Suomen lomalla ostan myös Uudenkaupungin Kipa-kirjakaupasta uusimman Tuija Lehtisen teoksen. Niissä on kyllä aina sama tarina, päähenkilöiden nimet vaan muuttuu vuosi vuodelta skitsommiksi.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä:  Olla tekemättä niitä. Yleensä myös lähimmäiseni ovat samaa mieltä: äiti ei päästä lähestymään ompelukonettaan, puikoilla kun yritin viimeksi, niin ne ”villasukat” piti lopulta solmia päästä. Ja jokainen, joka on nähnyt ”Hopsu”-nimisen veistoteokseni (Puulaiva: ota pala lautaa ja liimaa siihen tikku mastoksi) kiemurtelisi hysteerisenä lattialla. Onneksi meidän koira söi sen.

5. Lempielokuva: Reality Bites.

Laitan tunnustuksen Sarille, vaikka se on salettin saanut näitä sata.

Kiitän tunnustuksesta.

Vuosi 2011 lopeteltiin meikämannen taholla trooppisissa merkeissä Cartagenassa, Karibianmeren ja paikallisten Daddy Yankeeiden räpäytellessä taustalla. Syntymäpäivänä ja jouluna oli ikävä Suomeen, mutta Sylwesterinä unohdin koko jutun. Vanhan Kaupungin kaduille tulvi muurin päällä musisoivan Juan Luis Guerran laulu ja lasissa kupli skumppa, +35°C miellyttävässä meri-ilmastossa.

Chevere!

Valitettavasti heti maanantaina oli paluu karuun työläisen arkeen Bogotassa. Tutkivan journalistin kuononi väpätti kuitenkin uuden kameran kanssa kilpaa ikävistä työvelvollisuuksista huolimatta, joten palataan Kolumbian, tuon toisen muruseni, ihmeellisyyksiin vielä toisella kertaa. Mikäli ketään siis kiinnostaa kumitissit, miesten kauneuskirurgia tai kosintakuviot etelä-amerikkalaisittain.

Nyt olen liika shokissa keskittyäkseni edellä mainittuihin tärkeisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Mä olen nimittäin muuttunut meidän faijaksi.

Ostin SISÄTOSSUT. Malli on sama Tarjoustalon samettilipokas, jota isäni on suosinut koko ikänsä, joiden hävittämisestä jokainen koirasukupolvi on tarmokkaasti huolehtinut, ja joita muu perhe on aina hävennyt.

Äiti oli oikeassa toivottaessaan hyvää syntymäpäivää ja muistuttaessa, että olen pian keski-ikäinen.

Mutta kun kotona Meksikossa on kauheen kylmät lattiat…

Kyllä me siitä lähdetään, että nämä on mun maita. Että tänne on minkään luontoilmiön turha tulla riehumaan. Eilenkin illalla kesken elokuvan semmonen 6,7 Richeriä kävi häiritsemään. Kivikin otti hittiä, ihan nauroi mulle päin naamaa. MÄÄ NE MAANJÄRISTYKSET MYRKYTÄN!

Arkistot

wordpress stat